Hans-Ulrich Horster: Lapsi 312 #hyllynlämmittäjä

Ursula Hanke kadottaa pienen lapsensa paetessaan sodan jälkeistä kaaosta. Lapsen isä on ilmoitettu kaatuneeksi Venäjän rintamalla. Kymmenen vuoden kuluttua saksalainen perheenäiti Ursula Gothe näkee Punaisen Ristin ilmoituksen, jossa etsitään pakolaisjunasta vuonna 1944 löytyneen lapsen vanhempia.

Tuosta ilmoituksesta alkaa Ursulan sisäinen kamppailu. Menneisyys ja nykyisyys, entinen suhde ja uusi avioliitto; tässä ristipaineessa Ursula yrittää luovia oikeaan ratkaisuun. Mutta mikä on oikea ratkaisu? Tai onko sitä edes olemassa?

(takakansi)

Tämä(kin) hyllynlämmittäjä oli kyllä lukemisen arvoinen. Mielenkiintoinen tarina, jotain uutta niin miljöössä kuin taustatarinassa ja tapahtumissakin, ainakin minulle. Tarina on mielestäni myös suhteellisen hyvin kerrottu. Se ei polje oaikallaa, mutta ei myöskään juokse omaa vauhtiaan edelläsi. Omaan makuun tässä oli muutama ihmissuhdedraama tai twisti liikaa. Mutta siitäkin selvisin. Ja päähenkilö alkoi loppupuolella kirjaa melkein ärsyttää. Tosiaan, kuten toinen henkilö tätä kuvaa: "nainen, joka ei osaa päättää, mitä haulaa".

Itseäni kyllä hieman häiritsi käännöksen laatu. Selvästi osa sanoista oli "pakkokäännetty" (voiko näin sanoa?). Siis väkisin oli väännetty saksan kielisestä sanasta suomenkielinen, vaikka suomessa on vastaava sana. Vai johtuiko osa tällaisista siitä, että kirja on käännetty yli kolmekymmentä vuotta sitten? Mene ja tiedä. Myös "hän" sanan käyttö häiritsi itseäni. Sanaa käytettiin yhdessä ja samassa lauseessa kahteen otteeseen, tarkoittaen yös kahta ihmistä. Tässä pitin välillä sitten vähän miettiä, että kehenkäs tässä nyt sitten oikeastaan viitataan.

****

Hans-Ulrich Hoster

Lapsi 312

Uusi Kirjakerho 1981

339 sivua

Rosa Liksom: Väliaikainen #hyllynlämmittäjä

Rosa Liksom kyllä ihastuttaa. Ensi kertaa luen lyhytproosaa ja ensi kertaa myös Liksomia. Enkä pettynyt. Suorastaan ahmin kirja, miltei yhdeltä istumalta. Yhden tarinan lukeminen ei antanut rauhaa, vaan oli siirrytävä heti seuraavaan. Välillä nauroin ääneen, välillä haukoin henkeäni. Välillä piti oikein jäädä miettimää, voiko noinkin olla.

Kirja sisältää vaikeitakin aiheita, arkipäivää ja ripauksia hauskuuttakin. Pääosassa näissä tarinoissa ovat juuri me, tavalliset suomalaiset omine ajatuksinemme, iloinemme ja murheinemme. Tarinat sisältävät monenlaisia ihmistyyppejä, joihin kaikkiin Liksom on päässyt ihaltavasti sisälle. Lyhyestä virsi kaunis: realistisesti kirjoitettu rumankaunis huumoria ja ironiaakin sisältävä yhteiskuntakuvaus.

Kirjan tarinat on jaettu kolmeen osaan. Viimeisessä osassa liikutaan pohjoisen Suomen maisemissa. Murteella kirjoittamisesta mahtavan suuri plussa Liksomille! Kotoinen olo tuli lukiessa ja koko ajan teki mieli lukea ääneen, jotta kuulisi murteen oikein kunnolla.

Jokku sano, että ko sattaa lumet, niin tullee niinko valoa pimmeyen keskele. Mie en valosta perusta. Mulle riittää ko aurinko killittää koko kesän yötä päivää. Mie oikein nautin talven pimmeyestä. Saapi vettää pitkää piustaa kaikessa rauhassa eikä aurinko räkötä klasista sisäle ja huua, että töihin siitä laiskamato.

****

Rosa Liksom

Väliaikainen

Like 2014

173 sivua

Nikodim, Belgorodin piispa: Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija #hyllynlämmittäjä

Ensimmäinen luettu hyllynlämmittäjä ja kaikkein vähiten omia hyllyjä vielä lämmittänyt. Tulipa luettua ennen kuin ehti turhan kauan asustaa hyllyssä lukemattomana.

Maria Aunukselainen kertoo 1800-luvulla eläneestä kilvoittelijasta, joka etsi rauhaa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä korpimetsistä harjoittaakseen ainaista ja lakkaamatonta rukousta. Jo nuoresta hänessä heräsi kiinnostus hengellistä elämää ja rukousta kohtaan.

Pyhän Nikoforin luostarista Maria ja hänen seuraajansa Anna saivat hengellistä ohjausta ja luostarin läheisyyteen he asettuivat ensimmäiseen erakkolaansa. Kilvoituksensa aikana Maria joutui kuitenkin useita kertoja vaihtamaan erakkolansa paikkaa ja jopa pakenemaan. Hän vaelsi elämänsä aikana korpimetsiä ja myös kauas etelään Kaukasukselle, jossa yritti myös luostarien yhteiselämää kilvoitusmuotona. Marialla oli kuitenkin ainainen kaipuu yksinäisyyteen ja erämaa-isien ja -äitien antamaan esimerkkiin erakkokilvoituksesta. Myöhemmin hän palasikin pohjoisen metsiin.

Kun Marian sielu erkani paljon kärsineestä ruumista, hautapalveluksen aikana vainajan kasvoilla nähtiin selittämätöntä taivaallisen valon hohdetta. Päähän kiedotun mustan huivin ja valkean pellavapaidan keskellä Marian kasvot olivat paljaat. Kasvoilla oli niin voimakas hohde, että saattoväestä näytti, kuin auringonsäde olisi loistanut niiden lävitse. Päivä oli kuitenkin pilvinen, ja ahtaassa, täpötäydessä kirkossa vain ohuet tuohukset antoivat niukasti valoa.

Vaikka kirja oli nopea lukuinen ja teksti kaiken puolin selkeää, ei se kuitenkaan jättänyt lukijaa ilman mietteitä. Mistä ihminen saakin niin suuren voiman kuin tämäkin kilvoittelija viedäkseen maallisen kilvoituksensa loppuun samalla tavoin, aina rukoillen ja turvaten Jumalaan?

Kirja sisältää Maria Aunukselaisen tarinan lisäksi hänen elämässään vaikuttaneiden Pyhän Nikoforin luostarin ohjaajavanhuksen Jesaja-Ignatin sekä äiti Anastasia Paatenelaisen (aikaisemmin Anna) lyhyet elämäkerrat.

****

Nikodim, Belgorodin piispa

suomennos Pia Koskinen-Launonen

Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija

Valamon luostari 1999

96 sivua

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola: Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana

Jos en vielä ole muistanut mainita, niin vaikka olenkin hyvin kaikki ruokainen kirjallisuuden suhteen, niin erityinen paikka sydämessäni - ja kirjahyllyssä - on historiallisilla romaaneilla sekä historiaa käsittelevillä tietokirjoilla. Jo alakouluikäisestä selailin äidin kirjahyllystä muun muassa Vuosisatamme kroniikkaa ja Kun suomi taisteli -opusta. Ahmin historiaa ja opettelin vuosilukuja ulkoa. Sanomattakin on varmaan selvää, että koulussa historia oli yksi lempioppiaineistani.

Me puolustimme elämää (sekä sen veli Me olimme nuoria sotilaita: tuntemattomat sotakuvat kertovat) ovat löytyneet ilmestymisestään asti kirjahyllystäni ja enemmän tai vähemmän on tullut lueskeltua ja selailtua kirjoja. Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa tietoa nyt kannesta kanteen koluttu Me puolustimme elämää ei itselle välttämättä tarjonnut, mutta syvensi tietoutta ja ajatuksia juuri naisen asemasta sodassa sekä ajan sukupuolirooleista. Voin suositella kirjaa helposti lähestyttävänä. Artikkelien kieli on selkeää ja kuvateos kertoo eniten tietenkin kuvien kautta.

Talkoohenki oli vahva, ja kaiken ikävän keskelläkin me pidimme hauskaa yhdessä, nauroimme ja lauloimme. Me naiset ja tytöt uskoimme sodan joskus loppuvan, uskoimme tulevaisuuteen. Rakensimme mielessämme sitä parempaa aikaa.

Juuri tämä talkoo- ja yhteishenki ovat asioita, joita kaipaan ehkä enemmän myös nyky-yhteiskuntaan ja jotka ovat niitä asioista, joita arvostan. Niillä on pidetty kansa- ja yhteiskunta pystysssä tuohon aikaan.

Naisten "sotatyö" ei ollutkaan ohi rauhan solmimisen jälkeen. Sodan käyneet miehet jäivät hetkeksi elämään ikään kuin välitilaan. Naisilla tätä mahdollisuutta ei ollut. Heillä ei ollut lupaa heikkouteen, sillä jonkun oli pidettävä pyörät pyörimässä.

Kirjassa kuvataan koko yhteiskunnan taistelua, mutta samalla on satoja yksittäisiä tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Mukaan mahtuvat niin rintamalla toimiteet kuin kotirintamankin naiset, äidit, vaimot ja lapset, sairaanhoitajat, sotilaskotisisaret, työvelvolliset ja lotat. Yksittäiset tarinat romansseista, kauhun hetkistä, läheisten menettämisestä, ainaisesta puutteesta, jaksamisesta, ilonpidosta ja jopa uskomattomista selviytymisistä, kun lotta nousikin kuolleista.

Pelkoa, kuolemaa, iloa ja riemua. Elämää.

Ja miten tämä kaikki mahtuikaan 176 sivuun!

****

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola

Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana

Otava 2010

176 sivua

Hyllynlämmittäjä 2017

Minulla on paljon kirjoja.

Liikaa kirjoja?!?!?

Siis voiko kirjoja olla liikaa?
Ei minusta!

Tai ehkä silloin, kun kirjahyllyistä loppuu tila ja kirjat kasaantuvat lipaston päälle, lattialle, yöpöydälle... Vaatekaapissa saattaisi olla tilaa?

Mutta silti on vain kirjoja, jotka on pakko saada, joita ei voi jättää kirjastojen poisto- tai vaihtokärryihin, kirpparille tai antikan alepöytään. Harvemmin kirjakaupat ovat minulle se vaikea paikka, mutta edellä mainitut...

Paljon kirjoja on siis siunaantunut ja iso osa on myös lukematta. Mutta nyt aion tarttua Hyllynlämmittäjä 2017 - haasteeseen. Tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 kirjaa omasta hyllystä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta aikaisemmin ja raportoida haasteen etenemisestä #hyllynlämmittäjä.

Suuri osa tämän vuoden jo luetuista ovat myös kyllä hyllynlämmittäjinä toimineet tässä taloudessa, mutta luodaan nyt ihan oma listaus tälle haasteelle:

1. Hietamies, Laila: Lehmusten kaupunki
2. Hietamies, Laila: Kukkivat kummut
3. Hietamies, Laila: Syksyksi kotiin
4. Hietamies, Laila: Koivu ja tähti
5. Hietamies, Laila: Kallis kotimaa
6. Gomez-Jurado, Juan: Taivaspaikka
7. Gomez-Jurado, Juan: Petturin merkki
8. Pasternak, Boris: Tohtori Zivago
9. Kivikas, Albert: Nimet marmoritaulussa
10. Horster, Hans-Ulrich: Lapsi 312
11. Liksom, Rosa: Väliaikainen
12. Belgorodin piispa Nikodim: Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija

Ehkä vaikuttaa yksitoikkoiselta listalta, mutta jostain on aloitettava. Ja se on täysi fakta, että Hietamies/Hirvisaari dominoi omaa kirjahyllyäni. Olen jo 12-vuotiaana hurahtanut kahteen Hietamiehen sarjaan ja tämän jälkeen lukenut muitakin. En kuitenkaan läheskään kaikkia, vaikka samalla kova pyrkimys on ollut kerätä Lailan koko tuotanto hyllyyn (eikä se hirmuisen kaukana kait olekaan).

Joukosta löytyy myös Tohtori Zivagon kaltainen tämä-nyt-vain-kuuluu-löytyä-hyllystä sekä hieman uudempia hyllyn asukkeja (Väliaikainen ja Maria Aunukselainen), jotka ajattelin lukea, ennen kuin niistä tulee vuosia hyllyjä lämmittäneitä.

*päivittyvä - päivitän listaan linkin kirjojen esittelyistä*