Tiihon, arkkimandriitta: Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia

Taas ja taaskin... Sain luettua kesällä jo aloitetun kirjan. Olen taas ottanut tavaksi sujauttaa kirjan laukkuun lähtiessäni johonkin. Bussissa tulee kuitenkin vietettyä noin puoli tuntia suuntaansa matkaan sitten töihin, kouluun tai harrastuksiin, joten otan tästä ajasta jatkossa myös kaiken irti. Onneksi olen sitä sorttia, etten tule huonovointiseksi lukiessani autossa.

Millaista on luostarielämä? Tapahtuuko nykypäivänä ihmeitä? Mitä on usko tai olla uskovainen, kun valtiovalta sen kieltää?

Muun muassa tällaisista asioista puhutaan kertomuksissa kirjassa Arkielämän pyhät. Kirjassa sukelletaan Neuvostoliittoon ja Kirkon elämään sinä aikana jolloin, "uskonto oli ooppiumia kansalle". Kirjan kirjoittaja ja kertoja Sretenien luostarin johtaja ja nykyinen piispa Tiihon (Ševkunov) kertoo omaa tarinaansa siitä, miten hän löysi tiensä uskon pariin ja lopulta luostariin asti 1980-luvulla ateismin nimeen vannovassa valtiossa.

"Noina vuosina korkeakoulujen isoissa kirjastoissa ei ollut edes Raamattua... Me keräsinne tietoa uskosta pieninä murusina esimerkiksi ateismin oppikirjoista ja klassisten filosofien teoksista. Venäjän klassinen kirjallisuus vaikutti tietysti meihin suuresti."

Kirjan kertomukset ovat täynnä erilaisia ihmiskohtaloita Kirkon piiristä, jotka kirjan kirjoittaja on tavannut, tuntenut tai vähintäänkin kuullut heistä. Kertomukset voivat opettaa lukijalleen paljon vaikkapa uskonelämästä ja nöyryydestä, mutta niissä on myös monia hauskoja ja humoristisiakin tapahtumia. Lukija pääsee tutustumaan niin luostareiden asukkaisiin kuin maailmassa vaikuttaviin ihmisiin ja heidän uskoonsa, elämäänsä ja ihmeellisiin asioihin - jopa suoranaisiin ihmeisiin -  joita niissä tapahtuu.

Ihmeiden aika ei siis näytä vielä olevan ohi.

****

Sretenien luostarinjohtaja, nykyisen piispa Tiihon Ševkunovin kirja Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia kertoo Kirkon elämästä Neuvostoliiton vaikeina vuosina. Kirja on täynnä ihmeellisiä tarinoita, joissa ilmenee voimakkaasti Jumalan vaikutus aikamme maailmassa.

Kirjoittaja kertoo kiehtovalla ja myös huumorin sävyttämällä tavalla elämästä luostarissa. Monet kertomukset liittyvät Petserin luostariin ja siellä kilvoitteleviin, jotka hän on tuntenut henkilökohtaisesti. Lukija joutuu hämmästelemään sen johtajien lujuutta ja kekselijäisyyttä heidän puolustaessaan luostariaan neuvostojohtajien painostusta vastaan.

Kirjasta on tullut bestseller monissa maissa. Se on käännetty tähän mennessä jo 13 kielelle.

(takakansi)

Tiihon (Ševkunov), arkkimandtiitta

Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia

Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö (kustantaja)

Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö (julkaisija)

2016

639 sivua

Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset

Ja kuinka ollakaan, kun ehdin kirjoittaa loppukesastä ja siitä, miten en ehdi lukea, niin johan ehdinkin lukea keskeneräisiä kirjoja. Tähän on vaikuttanut, että olen ollut muutaman päivän pienessä flunssassa, eikä edes sukankudin ole pysynyt kädessä. Mutta kirja on siitä mukava, ettei käsien tarvitse kuin kääntää sivua. Kunhan valitsee lukuasennon tarkkaan.

Nyt pääsin siis viimeinkin loppuun kesällä jo aloitetun Irenan lapset. 

Irenan lapset on tarina välittämisestä, rohkeudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Se sukeltaa yhden naisen elämäntarinaan, joka linkittyy kymmeniin muihin ihmisiin, jotka työskentelivät erilaisissa maanalaisissa verkostoissa ja vastarintaliikkeissä toisen maailmansodan ajan Puolassa. Tärkeässä roolissa ovat myös "Irenan lapset", noin 2500 lasta, jotka Irena Sendler verkostonsa ihmisten kanssa pelastivat natsien tuhotoimilta. Taustalla on koko ajan myös Irenan oman elämän rakkaustarina.

Vaikka toisen maailmansodan ajan historia on itselle (ainakin omasta mielestäni) melko tuttua, niin en kuitenkaan ollut kuullut Irena Sendleristä aikaisemmin. Tämä sodan alkeassa vajaa kolmekymppisen sosiaalityöntekijän tarina on kuitenkin hyvin koskettava ja liikuttava. Peräänantamattomuus on eräs jatkuva teema. Perkisi ei anneta, vaikka kuinka kidutettaisiin Gestapon toimesta tai vaikka ympäriltä työtovereita ja liittolaisia teloitettaisiin. Periksi ei anneta.

"Yhdessä ystäviensä  ja vannoutuneen avustajajoukkonsa kanssa Irena Sendler salakuljetti pienokaisia ulos Varsovan ghetosta, matkalaukuissa ja puulaatikoissa ohiste saksalaisten vartijoiden ja juutalaispoliisin pettureiden. Hän toi taaperoita ja koululapsia kaupungin saastaisen ja vaarallisen viemäriverkon läpi. Hän työskenteli yhdessä juutalaisten teinien kanssa - monet heistä 14-15-vuotiaita tyttöjä - jotka taistelivat urheasti ja kuolivat gheton kansannousussa. Ja oli koko ajan rakastunut juutalaismieheen, joka ystävineen piilotteli hätääntyneenä koko sodan ajan. Hän oli piskuinen nainen, jolla oli rautaunen luonne: puolitoistametrinen, sodan alakessa liki kolmekymmenvuotias nuori nainen, joka taisteli kokeneen kenraalin hurjuudella ja älykkyydellä sekä organisoi kautta Varsovan kaupungin ja yli uskontorajojen kymmenittäin tavallisia ihmisiä jalkaväkensä sotilaiksi."

Sankaritarina, vaikka päähenkilö ei haluakaan käyttää sanaa "sankari". Mutta minusta jokainen toimija ja pelastettukin tässä tarinassa on tietynlainen sankari.

Schindlerin listan ja Pianistin nähneenä (näistä on muuten kirjatkin, pitäisi varmaan lukea) tarina tuli liki. Ja muutenkin. Tämä oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että kirjoittaja saa minut lukijana unohtamaan lukevani itse asiassa tietokirjallisuutta. Kirjoitustapa on niin mieletön, että välillä tosiaan kuvittelee ja osin myös toivoo lukevansa kaunokirjallista teosta.

****

Vuonna 1941 natsien otteet Puolassa kovenevat. Varsovan ghetossa palellaan, nähdään nälkää ja pelätään. Nuori puolalainen Irena Sendler kutoo työtovereistaan ja vastarintataistelijoista salaisen verkoston, joka järjestää juutalaislapsia arjalaiselle puolelle turvaan hyvien ihmisten perheisiin ja orpokoteihin. Lopulta Sendlerin pelastamia lapsia on yli kaksituhatta.

Irena joukkioineen on koko ajan vaarassa paljastua. Tositarina Irenan lapsista eteneen parhaiden jännitysromaanien tavoin.

(takakansi)

Mazzeo, Tilar J.

Irenan lapset: hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelasti 2500 lasta Varsovan ghetosta

Like Kustannus 2017

315 sivua

Lukemattomia kirjoja....

Otsikon voi mieltää monella eri tavalla.

Maailma on täynnä lukemattomia kirjoja. Minun hyllyni pursuavat lukemattomia ja LUKEMATTOMIA kirjoja. Sängyn vierellä pino lukemattomia ja LUKEMATTOMIA kirjaston kirjoja.

Kyllä suomen kieli on sitten hauska.... 😉

Nyt on jo kulunut kuukausi siitä, kun kotiuduin harjoittelusta. Toisaalta tuntuu, kuin siitä olisi jo ikuisuus. Toisaalta taas, kuin olisin eilen ajellut kotiin. Kiire iski heti kotiin palattua: työt, toiset työt, vapaaehtoistyöt, joululahjojen neulominen, opinnäytetyö, projektiopinnot... Olenko ehtinyt lukea? Tuskin, mutta siitä hieman myöhemmin.

Harjoittelun loppu sujui mukavasti ja sain edelleen tehdä hyvin monipuolisia töitä. Kirsikkana kakun päällä harjoittelussa oli kirjastonhoitajan järjestämän päivän, jolloin kaikki kirjaston talkoolaiset ja hän itse lähdimme Kuopioon. Päivän aikan vierailimme Varastokirjastossa ja ortodoksisessa kirkkomuseo RIISAssa.

Varastokirjasto oli melko vaikuttava tapaus. Kirjoja ja hyllyjä hyllyjen jälkeen. 

Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa löytyi myös paljon katseltvaa ja ihmeteltävää. Tosin näyttelytilat olivat hieman hämärät, mutta en antanut asian häiritä turhan paljon. Erityisesti pidin kosketusnäytöstä, jolla saattoi selata vanhaa digitoitua käsikirjoitusta. Tällainen olisi ihan mahtava myös Valamon kirjastossa.

Kotiin paluu on siis todella ollut kiireinen, hektinenkin ja toiminnan täyteinen. Hirveästi en siis ole ehtinyt lukemattomien kirjojen pinoon kajota, vaikka se tosiaan on ihan kunnon kasa kirjoja. Samaan aikaan lukemisen alla on tällä hetkellä esimerkiksi, Arkielämän pyhät (Tiihon (Ševkunov), arkkimandriitta), Lotta Kuosmasen sota (Aitovieri, Hilma) ja Irenan lapset (Mazzeo, Tilar J.). Ja vaikka kiire ei tämän syksyn aikana tunnu aikoihin helpottavan, niin pyrin kuitenkin saamaan lukemattomien kirjojeni pinon pienenemään. Nyt erityisesti, kun olen opetellut tavan, miten neuloa (tai siis minä kyllä kudon myös puikoilla) ja lukea samaan aikaan 😀

Ps. Syksyn menoihin kuuluu perinteisesti myös kirjamessuja. Itse vietän Turun Kirjamessut talkoolaisena Lintulan luostarin osastolla (A/18) sekä Helsingissä Kirjamessuilla talkoilen Valamon luostarin osastolla (6k90)