Kuvaterveisiä Tallinnasta #rakasviro

Ja tässä se tulee!

Melkein kuukauden takaiset kuvakuulumiset lahden takaa Tallinnasta.

Virun portti.

Olimme seurakunnan jatkojatkokriparilla viikonlopun verran tutustumassa etelänaapurin pääkaupunkiin. Ohjelmaan kuului runsaasti vapaa-aikaa, mutta yhdessä teimme kaupunkikierroksen. Minä en koskaan totu tuohon matkaoppaan rooliin, jonka tälläkin kertaa sain osakseni. Haastavuutta tilanteeseen loi erityisesti se, että en ole itse vähään aikaan käynyt Tallinnassa. No, emme ainakaan eksyneet.

Vanhassa kaupungissa tutkailimme ne tutut, Raatihuoneentorin, Katarina Käikin sekä tietysti muutaman ortodoksisen kirkon (Pyhä Nikolaoksen kirkko ja Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraali), olimmehan sentään kriparilla. Ja tutustuttiin muihinkin kirkkoihin ja mielenkiintoisiin kohteisiin, mihin matkalla Virun portilta Toompealle törmäsimme. Itse en ehtinyt opastukseltani keskittyä kuvien ottoon, vaan lähdin sitten lounaan jälkeen vielä ottamaan muutamia kuvia vanhasta kaupungista.

Lauantai-iltana vierailin vielä sataman läheisyydessä olevassa Pyhien Simeonin ja Hannan kirkossa vigiliassa. Aamulla emme valitettavasti ryhmänä päässeet kirkkoon, kun olimme turhan aikasin liikkeellä. Silloinkin kuitenkin pysähdyimme kirkolla, ja kerroin sen historiasta ja nykypäivästä minkä tiesin.

Vaikka matka oli toisaalta myös väsyttävä, niin en valita, sillä pidän Tallinnasta kaupunkina ihan hirveästi! Liian harvoin siellä kuitenkaan tulee käytyä. Ihmiset ovat useimmiten hyvin ystävällisiä ja nähtävää tuntuu olevan joka kerta ihan yhtä paljon. (Vinkki viitosena muuten kirjaimmeisille, kannattaa vierailla Eesti Rahvusraamatukogussa eli kansalliskirjastossa. Minä kävin kolme vuotta sitten ollessani Tallinnassa. Vartijan kanssa pitää vaan vähän jutella, että pääsee sisälle. Sinne tarvitsisi kirjastokortin, mutta kun nätisti selitin, että olen turisti ja kirjastoalan opiskelija, niin löytyi sitten rintapieleen sellainen tarra ja pääsin kirjaston puolelle!) Ja aina jaksan ihmetellä, miten hyvin myös suomella Tallinnassa pärjää. Kaupassa ollessani puhuin myyjälle ensin englantia, mutta hän vastasinkin suomeksi!!! Olenkohan tosiaan niin suomalaisen näköinen, ettei suutakaan tarvitse avata? 😃

Laivasta sain vielä aikast kivat kuvat (#omakehuhaisee), ja ihan kännykällä, jossa ei ole mikään maailman paras kamera. Valo oli tuossa hetkessä kyllä melko täydellinen!

 Ja vähän pitää myös hehkuttaa hotellin ruokia, ja erityisesti näitä ihania jälkkäreitä!!

Tuliaisia (vaikkakin itselle). Olen ihan hulluna tuollaisiin paahdettuihin manteleihi ja näissä oli vielä kiva piparinen ja inkiväärinen maku mukana. Ja nämä Eesti100 -teemaiset suklaat oli pakko saada mukaan. Nuo kääreet on niin söpöt! Eikä sisältökään pahaa ollut.

1918-haaste kooste

Kun joku heittää historiaan liittyvän lukuhaasteen, niin pakkohan siitä on ottaa koppi. Omppu tarjoili meille blogissaan 1918-aiheisen haasteen. Hyppäsin kylläkin mukaan aika paljon haasteen julkaisun jälkeen, mutta onnistuin kuitenkin lukemaan haasteeseen viisi kirjaa ja kirjoittamaan blogiin neljästä kirjasta (vaikkakin kaksi kirjaa on samassa postauksessa eli yhteensä kolme postausta):

1. Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla. Kirjapaja 2017.
2. Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918. Minerva 2008.
3. Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918. Gummerus 2018.
4. Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.
5. Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet. Otava 2017.

Itsellä ei ollut mitään suuria suunnitelmia tämän haasteen osalta. Tosin matkan varrella ajattelin, että nyt kahmin itselleni aiheeseen liittyviä romaaneja!!!

Just niin...

Taisi mennä taas vähän tietokirjapainotteiseksi, se jäi vähän hampaan koloon omalta osalta. Mutta nyt odotankin,  mitä kaikkea muut haasteeseen osallistuneet ovat lukeneet ja josko sieltä löytäisi itselle kivaa aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta sitten lisättäväksi to be read -listalle!

Lukemisen lisäksi katsoin viime keväänä Yleltä Kotikatsomossa näytetyn Täällä pohjantähden alla (Timo Koivusalo, 2009). Perustuu siis Väinö Linnan saman nimiseen romaaniin (joka muuten löytyy omasta hyllynlämmittäjä kasasta tänä vuonna....) Tämän olisin siis voinut kaunokirjallisuutena lukea myös tähän haasteeseen, vaikka tarinan aikajännehän on paljon pidempi kuin vain vuosi 1918. Ja Yle Areenasta löytyy myös Edvin Laineen 1968 ohjaama elokuva. Pitänee laittaa sekin katsoen.

Katsoin Yleltä myös dokumentin Dragsvikista...

Että tällainen haastekooste sitten tällä kertaa. Voisin kuvitella toistekin osallistuvani samankaltaiseen. Ja nyt tsekkailemaan niitä muiden lukemisia!

1918-haaste: Punaisten naisten tiet ja Punaorvot

Hiljaista on ollut.

Täällä blogin puolella. Aina ei jaksa. Vaikka ehtisikin. Lukeminenkin on ollut hieman kanveesissa viime aikoina, vaikkakin uusia teoksia tulee lainattua ja aloitettua, mutta moni on myös jäänyt kesken. Ei välttämättä ainiaaksi. Mutta ainakin joksikin aikaa.

Nyt olisi ehkä sitten tulossa muutamakin postaus lyhyen ajan sisällä. Aiheina vuoteen 1918 liittyvä luettu materiaali sekä Eesti100 Tallinnan reissun kautta.

Molemmat teokset tässä postauksessa liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin sekä sen seurauksiin. Molemmissa käsitellään niin naisten kuin lapsien kohtaloita sodassa ja sen jälkeen, pienillä painotuksilla.

Kumpainenkin ovat hyvin kirjoitettuja teoksia. Molemmat pursuavat faktoja, osa tuttuja, osa uusia. Yksittäisiä ihmisiäkin toki faktojen takana tavataan. Lintunen onnistuu mielestäni hieman paremmin yksittäisen ihmisen esiintuonnissa kuin Kaarninen. Vaikka Kaarninen keskittyy lähinnä neljän punaorpoperheen tarinaan, en meinaunnut pysyä aina perässä, mikä perhe olikaan kyseessä. No, voi olla tässä lukijassakin vikaa :) Lintunen taas tuo sopivin väliajoin yhden tai muutaman ihmisen avulla konkreettisen esimerkin, joita henkilökohtaisesti pystyin seuraamaan mukavammin.

Mutta suosittelen kumpaakin teosta kelle tahansa naisten ja lasten kohtaloista sisällissodassa kiinnostuneille. Kaarninen on hieman tiiviimpi, Lintunen taas väitöskirjamaisempi (sillä kirjahan on tehty väikkärin pohjalta), mutta ehdottomasti ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Lintunen, Tiina

Punaisten naisten tiet

Otava

2017

336 sivua

Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

Talvella 1918 vallankumoukseen ryhtyneiden punakaartien toimintaan osallistui aseettomina paljon naisia, etenkin sairaanhoidossa ja huollossa. Tässä kirjassa annetaan ääni näille tavallisille työläisnaisille ja heidän kohtaloilleen. Keitä he olivat, mitä he tekivät ja mitä heille tapahtui sodan jälkeen?

Kirjassa luodaan ryhmäkuva punaisista naisista, jotka joutuivat oikeuteen syytettyinä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Ensimmäistä kertaa on selvitetty, mitä ihmisille tapahtui sisällissodan ja rangaistustoimenpiteiden jälkeen. Millaiseksi punaiseksi leimattujen henkilöiden arki muodostui sodan jälkeen? Entä millaisen perinnön naiset jättivät lapsilleen kaikesta kokemastaan?

(takakansi)

Kaarninen, Mervi

Punaorvot 1918

Minerva

2008

176 sivua

Lapset sisällissodan uhreina

Suomen sisällissota vuonna 1918 oli myös lasten sote. Lapsia kuoli sekä punaisen että valkoisten puolella, he joutuivat vankileireille vanhempiensa mukana ja heitä syntyi ja kuoli leireillä. Sodan seurauksena jäi orvoksi noin 15000 lasta. Sotatoimien päätyttyä yhteiskunnan apua tarvitsevien asten määrä oli huomattavasti suurempi, kun isät olivat vankileireillä.

Tämä kirja kertoo lasten ja nuorten sodasta ja elämästä sisällissodan jälkeen. Heidän sotansa jatkui vuosia sodan päättyttyäkin, kun punalesket kamppailivat toimeentulovaikeuksien kanssa. Tarinan keskiössä ovat tamperelaisorvot, mutta orpojen ja heidän äitiensä olosuhteita tarkastellaan myös koko maan tasolla. Jokaisen punaorvon tarina on erilainen, ja sodan kokemukset jättivät jälkensä kaikkiin.

Yhteiskunnan palauttaminen raiteilleen alkoi lasten hädästä, kun valtiovalta, kunnat, hyväntekeväisyys- ja naisjärjestöt ryhtyivät pelastamaan punaorpoja ja kasvattamaan heistä "kunnon kansalaisia". Punaorpojen huolto vaikutti paljon Suomen lasptensuojelutyöhön. Tällöin perustettiin satoja lastenkoten, lastenseimiä ja päiväkoteja. Keskeinen vaikuttaja tässä työssä oli mm. presidentin puoliso, Ester Stålhbelg. Alkunsa saivat tuolloin myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto sekä Pelastakaa Lapset ry.

(takakansi)