Itselle Hella Wuolijoen henkilöhistoria oli melko tuttua ennen tämän kirjan lukemista, vaikka ainahan voisi tietää enemmänkin. Koin tämän hyväksi, sillä varsinainen elämäkerta tämä kirja ei ole. Wuolijoki käsittelee kirjassa vankilassa oloaan, kuitenkaan käsittelemättä esimerkiksi oikeusjuttuaan tai muutenkaan syitä vankilassa oloonsa.
Piiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi, lakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.
Väsyn usein siihen kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia.
....
Kävelen usein silmät kiinni, tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi nähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja vartija varoitusta: Eisaapuhua!
Varsinainen dokumentti kirja ei ole, ellei haluta tietää, miltä 1940-luvua vankilassa istuvasta tuntuu, mitä hän ajattelee, miten hän kokee asioita. Ihmiskohtaloita ja -kuvauksia, vartijoista varastyttöihin ja sikiönlähdettäjiin. Vapauden kaipuu läpi kirjan kantavana teemana. Kaunista, mutta kaunistelematonta kerrontaa. Miten voi ihminen iloita sellissä vierailevasta kissasta, jolle voi huoletta avata sydäntään. Voikukasta kiven ja hiekan keskellä. Sanomalehden tuoksusta ja tunnusta. Miten pahalta kuitenkin tuntuu kaipuu vaikka omaisiin tai miltä tuntuu elämä pommituksen keskellä, kalterien takana.
Wuolijoen sivistyneisyys ja oppineisuus, kielten hallitseminen näkyvät muisteloissa ja kirjallisuussitaatiessa, jotka useat on esitetty alkukielellä.
Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi aborttia. Ovathan suuri osa vankilassa olevista sikiönlähdettäjiä. Nykysilmin tuntuu kovalta, että tällaiset naiset istuvat vankilassa kuukausia, jopa vuosia. Vaikka henkilökohtaisesti olenkin ennemmin aborttia vastaan kuin sen puolesta, niin mielestäni jokainen saa kuitenkin päättää itse omasta kehostaan. Aiheesta käydään mielenkiintoinen keskustelu kirjassa.
RUUMIINI ON MINUN
sanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan sikiön lähdettämisestä.
-Saanhan minä määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon lapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni...
-Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain vanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.
-Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se yhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani: jos tahdon elää, elän - jos en, menen mereen...
-Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa itsemurhasta, jos jäätte eloon.
-Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun.
Hän asettui uhkaavasti eteeni.
Kirjan epilogi Sielunmessu oli mielestäni erityisen kaunis, kuten myös esimerkiksi kuvaus vapautumisen hetkestä ja paluusta kotiin. Epilogi kuitenkin pysäytti. Tämänkin tarinan takana on ihminen. Tuttu minulle tälläkin kertaa - ompelijatar, Martta Koskinen.
****
Helsingin sotaoikeuden syyttäjä vaati 1943 kirjailija Hella Wuolijoelle kuolemntuomiota desantin auttamisesta. Hänet tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta. Kun Wuolijoki vapautettiin Moskovan rauhansopimuksen jälkeen syksyllä 1944, hän oli ehtinyt olla vankilassa 16 kuukautta.
Enkä ollut vanki on Wuolijoen - kirjailijan, poliitikon, liikenaisen - muistelmateos tuolta ajalta, Teoksessa Wuolijoki tarkkailee lämmöllä Katajanokan vankilan arkea ja pohtii muiden vankien kohtaloita, mutta muistelee myös elämäänsä ennen tuomiota.
(takakansi)
Wuolijoki, Hella
Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta
Tammi
2010
5. painos
190 sivua