Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset

Ja kuinka ollakaan, kun ehdin kirjoittaa loppukesastä ja siitä, miten en ehdi lukea, niin johan ehdinkin lukea keskeneräisiä kirjoja. Tähän on vaikuttanut, että olen ollut muutaman päivän pienessä flunssassa, eikä edes sukankudin ole pysynyt kädessä. Mutta kirja on siitä mukava, ettei käsien tarvitse kuin kääntää sivua. Kunhan valitsee lukuasennon tarkkaan.

Nyt pääsin siis viimeinkin loppuun kesällä jo aloitetun Irenan lapset. 

Irenan lapset on tarina välittämisestä, rohkeudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Se sukeltaa yhden naisen elämäntarinaan, joka linkittyy kymmeniin muihin ihmisiin, jotka työskentelivät erilaisissa maanalaisissa verkostoissa ja vastarintaliikkeissä toisen maailmansodan ajan Puolassa. Tärkeässä roolissa ovat myös "Irenan lapset", noin 2500 lasta, jotka Irena Sendler verkostonsa ihmisten kanssa pelastivat natsien tuhotoimilta. Taustalla on koko ajan myös Irenan oman elämän rakkaustarina.

Vaikka toisen maailmansodan ajan historia on itselle (ainakin omasta mielestäni) melko tuttua, niin en kuitenkaan ollut kuullut Irena Sendleristä aikaisemmin. Tämä sodan alkeassa vajaa kolmekymppisen sosiaalityöntekijän tarina on kuitenkin hyvin koskettava ja liikuttava. Peräänantamattomuus on eräs jatkuva teema. Perkisi ei anneta, vaikka kuinka kidutettaisiin Gestapon toimesta tai vaikka ympäriltä työtovereita ja liittolaisia teloitettaisiin. Periksi ei anneta.

"Yhdessä ystäviensä  ja vannoutuneen avustajajoukkonsa kanssa Irena Sendler salakuljetti pienokaisia ulos Varsovan ghetosta, matkalaukuissa ja puulaatikoissa ohiste saksalaisten vartijoiden ja juutalaispoliisin pettureiden. Hän toi taaperoita ja koululapsia kaupungin saastaisen ja vaarallisen viemäriverkon läpi. Hän työskenteli yhdessä juutalaisten teinien kanssa - monet heistä 14-15-vuotiaita tyttöjä - jotka taistelivat urheasti ja kuolivat gheton kansannousussa. Ja oli koko ajan rakastunut juutalaismieheen, joka ystävineen piilotteli hätääntyneenä koko sodan ajan. Hän oli piskuinen nainen, jolla oli rautaunen luonne: puolitoistametrinen, sodan alakessa liki kolmekymmenvuotias nuori nainen, joka taisteli kokeneen kenraalin hurjuudella ja älykkyydellä sekä organisoi kautta Varsovan kaupungin ja yli uskontorajojen kymmenittäin tavallisia ihmisiä jalkaväkensä sotilaiksi."

Sankaritarina, vaikka päähenkilö ei haluakaan käyttää sanaa "sankari". Mutta minusta jokainen toimija ja pelastettukin tässä tarinassa on tietynlainen sankari.

Schindlerin listan ja Pianistin nähneenä (näistä on muuten kirjatkin, pitäisi varmaan lukea) tarina tuli liki. Ja muutenkin. Tämä oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että kirjoittaja saa minut lukijana unohtamaan lukevani itse asiassa tietokirjallisuutta. Kirjoitustapa on niin mieletön, että välillä tosiaan kuvittelee ja osin myös toivoo lukevansa kaunokirjallista teosta.

****

Vuonna 1941 natsien otteet Puolassa kovenevat. Varsovan ghetossa palellaan, nähdään nälkää ja pelätään. Nuori puolalainen Irena Sendler kutoo työtovereistaan ja vastarintataistelijoista salaisen verkoston, joka järjestää juutalaislapsia arjalaiselle puolelle turvaan hyvien ihmisten perheisiin ja orpokoteihin. Lopulta Sendlerin pelastamia lapsia on yli kaksituhatta.

Irena joukkioineen on koko ajan vaarassa paljastua. Tositarina Irenan lapsista eteneen parhaiden jännitysromaanien tavoin.

(takakansi)

Mazzeo, Tilar J.

Irenan lapset: hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelasti 2500 lasta Varsovan ghetosta

Like Kustannus 2017

315 sivua

Nikodim, Belgorodin piispa: Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija #hyllynlämmittäjä

Ensimmäinen luettu hyllynlämmittäjä ja kaikkein vähiten omia hyllyjä vielä lämmittänyt. Tulipa luettua ennen kuin ehti turhan kauan asustaa hyllyssä lukemattomana.

Maria Aunukselainen kertoo 1800-luvulla eläneestä kilvoittelijasta, joka etsi rauhaa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä korpimetsistä harjoittaakseen ainaista ja lakkaamatonta rukousta. Jo nuoresta hänessä heräsi kiinnostus hengellistä elämää ja rukousta kohtaan.

Pyhän Nikoforin luostarista Maria ja hänen seuraajansa Anna saivat hengellistä ohjausta ja luostarin läheisyyteen he asettuivat ensimmäiseen erakkolaansa. Kilvoituksensa aikana Maria joutui kuitenkin useita kertoja vaihtamaan erakkolansa paikkaa ja jopa pakenemaan. Hän vaelsi elämänsä aikana korpimetsiä ja myös kauas etelään Kaukasukselle, jossa yritti myös luostarien yhteiselämää kilvoitusmuotona. Marialla oli kuitenkin ainainen kaipuu yksinäisyyteen ja erämaa-isien ja -äitien antamaan esimerkkiin erakkokilvoituksesta. Myöhemmin hän palasikin pohjoisen metsiin.

Kun Marian sielu erkani paljon kärsineestä ruumista, hautapalveluksen aikana vainajan kasvoilla nähtiin selittämätöntä taivaallisen valon hohdetta. Päähän kiedotun mustan huivin ja valkean pellavapaidan keskellä Marian kasvot olivat paljaat. Kasvoilla oli niin voimakas hohde, että saattoväestä näytti, kuin auringonsäde olisi loistanut niiden lävitse. Päivä oli kuitenkin pilvinen, ja ahtaassa, täpötäydessä kirkossa vain ohuet tuohukset antoivat niukasti valoa.

Vaikka kirja oli nopea lukuinen ja teksti kaiken puolin selkeää, ei se kuitenkaan jättänyt lukijaa ilman mietteitä. Mistä ihminen saakin niin suuren voiman kuin tämäkin kilvoittelija viedäkseen maallisen kilvoituksensa loppuun samalla tavoin, aina rukoillen ja turvaten Jumalaan?

Kirja sisältää Maria Aunukselaisen tarinan lisäksi hänen elämässään vaikuttaneiden Pyhän Nikoforin luostarin ohjaajavanhuksen Jesaja-Ignatin sekä äiti Anastasia Paatenelaisen (aikaisemmin Anna) lyhyet elämäkerrat.

****

Nikodim, Belgorodin piispa

suomennos Pia Koskinen-Launonen

Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija

Valamon luostari 1999

96 sivua

Panteleimon, piispa: Venäläistä teetä

Ja taas kerran huomaan tarttuneeni piispa Panteleimonin kirjoittamaan kirjaa. No väliäkö tuolla kai, mitä lukee - kunhan lukee!

Kyse on siis täysin samasta henkilöstä, kuin edellisessä kirjoituksessani. Eli piispa Panteleimon = metropoliitta Panteleimon, titteli vain on hieman eri. Ja käytän myös eri titteliä, koska näin seisoo kirjan kannessa ja nimiösivulla, eikä pieni luetteloija sisälläni anna minun tehdä tässä asiassa myönnyksiä. Parantumaton(ko).

Venäläistä teetä on omaelämänkerrallinen romaani, kuvaus 1970-luvun Neuvostoliitosta ja Leningradista sekä Hengellisen akatemian opiskelijaelämästä kommunistisen järjestelmän keskellä. Piispa Panteleimon, tuolloin Pekka Sario, palaa romaanissa muistelemaan opiskeluaikojensa Pietaria ja Hengellistä akatemiaa oppilaineen ja henkilökuntineen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti yhteen helluntaiaaton päivään, mutta tietenkin ihmisten muistoissa liikutaan kauemmaskin. Sympaattinen, mutta kuitenkin selkeä ja varmasti todenmukainen miljöön, henkilöiden  ja ajan kuvaus saa jatkamaan lukemista. Pietarin kadut piirtyvät kuvauksen voimasta kaupungissa käymättömänkin verkkokalvoille. Aluksi kylläkin jäin odottamaan ja odottamaan... ja odottamaan, koska päähenkilö saa äänen kuuluviin. Häntä nimittäin vain sivuttiin ensimmäisessä kahdeksassatoista luvussa, seurattaessa muiden henkilöiden elämää ja ajatusmaailmaa. Mutta ei tämäkään lukuvauhtia hidastanut.

****
Panteleimon, piispa
Venäläistä teetä
WSOY 1999
 234 sivua

Romaanissa Venäläistä teetä piispa Panteleimon palaa opiskeluvuosiensa Leningradiin - tsaarin Pietariin, vallankumouksen ja Dostojevskin maisemiin, mahtipontisen neuvostovenäläisen elämänmenon suurkaupunkiin.

Eletään 1970-luvun vuosia, Brežnevin aikaa. Kirkon pappisvalmistuslaitos, Hengellinen akatemia ja koko miljoonakaupungin kirkollinen elämä piispoineen, pappeineen ja uskovaisineen ovat kommunistihallituksen tiukassa valvonnassa. Venäläinen ihminen taipuu, vaan ei taitu.

Maan virallisesta valtapolitiikasta välittämättä Nevki prospektin, palatsien ja kanavien kaupungin ihmiset, pienet ja suuret, uskovat ja ateistit, elävät romaanissa omaa rikasta elämäänsä haaveillen, toivoen, uskoen ja rakastaen.
(takakansi)