Sisällissota. Mitä lähemmäs 100-vuotishistoriaa on tultu, sen enemmän aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimuksia tuntuu ilmestyvän. Ei lainkaan huono asia.
"Tämä ei ole matka vain vuoteen 1918 vaan meihin itseemme, suomalaisuuteen. Tietäminen lisää ymmärrystä, mutta miten pitkälle sekään lopulta riittää. Nyt pitäisi ymmärtää se kaikkein vaikein: viha meni jo."
Tämä nyt ei ole niinkään tutkimus, mutta tuntuu mielenkiintoiselta lähestymistavasta aiheeseen: kirjeenvaihto. Kirjeissä keskustellaan paljon muistista ja muistamisesta. Miten muistamme, kuka muistaa ja miten muistaminen on muuttunut. Juuri vuoden 1918 tapahtumien muisto, sen vaikutus eri sukupolviin, eri aikana eläneisiin. Entä miten tuo muisto sopikaan yhteen Suomi 100 -juhlavuoteen. Saadaanko ensi vuonna aikaan kertomus, johon kaikki mahtuvat?
"Valikoivaa muistia käytetään pilkallisena ilmaisuna siitä, että ihminen muistaa vain itselleen mieluisia asioita. Se on aika latteaa ajattelua. Muisti valikoi joka tapauksessa, ja niin sen pitää tehdäkin. Muisti on aktiivista toimintaa, ei pelkästään jäljentämistä."
Kirjoittajat peilaavat vuoden 1918 tapahtumia niin tapahtumia seuranneisiin vuosikymmeniin kuin nykypäiväänkin. He siteeraavat viisaita, kuten Väinö Linnaa, Eric Hobsbawnian kuin Churchilliäkin.
Vieläkö jako kahteen on voimissan?
Vuoden 1918 sisällissodan jäljet ovat nakyneet yhteiskunnassamme kauan. Tapahtumat on tavattu muistaa pitkälti kansakunnan kahtiajaon kautta. Kaikki suomalaiset eivät pitkään aikaan mahtuneet samaan kertomukseen. Risto Linstedt ja Eero Ojanen kulkevat kirjeenvaihdossaan vuoden 1918 maisemissa. He pohtivat kansallisen muistin luonnetta ja etsivät syitä yhteisen kertomuksen hataruuteen. Miksi vuoden 1918 jakolinjat ovat olleet niin vahvoja, entä mikä on muistin rintamien tilanne tänään? Onko yhteiselle kertomukselle
vihdoin tilaa vai ovatko jakolinjat nyky-yhteiskunnassa voimistuneet? (takakansi)
****
Risto Linstedt, Eero Ojanen
1918 – Matkoja muistin rintamilla
Kirjapaja 2017
148 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti