tiistai 28. helmikuuta 2017

"Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät..."

Kalevalan päivän kunniaksi pieni kirjoitus.
On Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Kaivoin taas tauon jälkeen oman melko uutukaisen Kalevalani esiin. Tämä yksilö tarttui matkaani viime syksynä Helsingin Kirjamessuilta. Kirjan kaunis kansi, kompakti koko ja mukiinmenevä hinta saivat tämän lähtemään mukaani.




Elias Lönnrot
Kalevala
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2005
32. painos












Lueskelin tätä suomalaisten kansalliseeposta sieltä täältä ja taas kerran mietin, koska sen saisi luettua alusta loppuun. Ihastelen joka kerta myös sitä, miten kaunis suomen kieli onkaan!!! Ollaan ylpeitä siitä!
Toisaalta tulee toki muistaa, että Lönnrot oli osaltaan myös suomentaja ja runojen alkukieli oli karjalan kieli. Karjalan kieli on siis oma kielensä eikä suomen kielen murre, vaan itse asiassa lähimpiä sukukieliämme.

Hieman Kalevan historiasta:
Elias Lönnrot (1802-1884) kulki pitkillä matkoillaan Karjalassa, keräten runonlaulajien runoja ja tarinoita ja kokosi ne yksiin kansiin 1835. Laajempi laitos, niin sanottu nykyinen Kalevala ilmestyi 1849.

Kalevalan päivää vietetään 28.2., koska vuonna 1835 Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheen juuri tuona päivänä. Kalevalan päivä on niin kansalliseepoksemme kuin suomalaisen kulttuurinkin juhlapäivä.

Siitä vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
venehellä vaskisella,
kuutilla kuparisella
yläsihin maaemihin,
alahisihin taivosihin.

Sinne puuttui pursinensa,
venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille,
soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen,
laulut suuret lapsillensa.

(Viideskymmenes runo, jakeet 501-512).

perjantai 24. helmikuuta 2017

Panteleimon, piispa: Venäläistä teetä

Ja taas kerran huomaan tarttuneeni piispa Panteleimonin kirjoittamaan kirjaa. No väliäkö tuolla kai, mitä lukee - kunhan lukee!

Kyse on siis täysin samasta henkilöstä, kuin edellisessä kirjoituksessani. Eli piispa Panteleimon = metropoliitta Panteleimon, titteli vain on hieman eri. Ja käytän myös eri titteliä, koska näin seisoo kirjan kannessa ja nimiösivulla, eikä pieni luetteloija sisälläni anna minun tehdä tässä asiassa myönnyksiä. Parantumaton(ko).





Venäläistä teetä on omaelämänkerrallinen romaani, kuvaus 1970-luvun Neuvostoliitosta ja Leningradista sekä Hengellisen akatemian opiskelijaelämästä kommunistisen järjestelmän keskellä. Piispa Panteleimon, tuolloin Pekka Sario, palaa romaanissa muistelemaan opiskeluaikojensa Pietaria ja Hengellistä akatemiaa oppilaineen ja henkilökuntineen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti yhteen helluntaiaaton päivään, mutta tietenkin ihmisten muistoissa liikutaan kauemmaskin. Sympaattinen, mutta kuitenkin selkeä ja varmasti todenmukainen miljöön, henkilöiden  ja ajan kuvaus saa jatkamaan lukemista. Pietarin kadut piirtyvät kuvauksen voimasta kaupungissa käymättömänkin verkkokalvoille. Aluksi kylläkin jäin odottamaan ja odottamaan... ja odottamaan, koska päähenkilö saa äänen kuuluviin. Häntä nimittäin vain sivuttiin ensimmäisessä kahdeksassatoista luvussa, seurattaessa muiden henkilöiden elämää ja ajatusmaailmaa. Mutta ei tämäkään lukuvauhtia hidastanut.

****
Panteleimon, piispa
Venäläistä teetä
WSOY 1999
 234 sivua

Romaanissa Venäläistä teetä piispa Panteleimon palaa opiskeluvuosiensa Leningradiin - tsaarin Pietariin, vallankumouksen ja Dostojevskin maisemiin, mahtipontisen neuvostovenäläisen elämänmenon suurkaupunkiin.

Eletään 1970-luvun vuosia, Brežnevin aikaa. Kirkon pappisvalmistuslaitos, Hengellinen akatemia ja koko miljoonakaupungin kirkollinen elämä piispoineen, pappeineen ja uskovaisineen ovat kommunistihallituksen tiukassa valvonnassa. Venäläinen ihminen taipuu, vaan ei taitu.

Maan virallisesta valtapolitiikasta välittämättä Nevki prospektin, palatsien ja kanavien kaupungin ihmiset, pienet ja suuret, uskovat ja ateistit, elävät romaanissa omaa rikasta elämäänsä haaveillen, toivoen, uskoen ja rakastaen.
(takakansi)




keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Piispan rikosromaanit

Eilen laittaessani kuosiin Luetut 2016 -sivua huomasin, että on tullut luetuksi paljon metropoliitta Panteleimonin kirjoittamia kirjoja. Tuotannosta löytyy romaaneja, elämäkertoja ja paljon muuta. Harvemmin kuitenkaan ehkä tulee ajatelleeksi, että piispalta ilmestyisi rikosromaaneja. Metropoliitta Panteleimonilta niitä on kuitenkin ilmestynyt jo neljä kappaletta:

Murha kirkonkylässä. Myllylahti 2011.
Murha näyttämöllä. Myllylahti 2013.
Kohtalokas Leningradin matka. Myllylahti 2015.
Murha kirjapiirissä. Myllylahti 2016.



Pakko siis hieman vinkata näitä kirjoja!
Kirjat sijoittuvat 1960-luvulle  rauhalliseen Koskijärven kylään, jossa kuitenkin tapahtuu, kirjojen nimienkin perusteella, murhia. Päähenkilön pestiä hoita poliisinrouva Elisabet Urhonen. Kun poliisi usein kohtaa umpikujan murhien tutkinnassa, rouva Urhonen jatkaa tutkintaa ja tapaukset ratkeavat.

Nämä kirjat olivat nopea ja kevyt lukuisia, parissa viikossa luin kaikki neljä kirjaa. Teksti eteenee mukavasti ja on sujuvaa. Samat positiiviset piirteet löytyvät muistakin metropoliitan kirjoittamista kirjoista. Koskijärvi-sarjan kirjoissa ei ole liian monimutkaisia juonenkäänteitä, mutta silti itse ainakin sai miettiä päänsä puhki syyllistä. Jännitystäkin löytyy.


maanantai 20. helmikuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit & Enni Mustonen: Lapinvuokko

Ja näin kauan kirjahyllyssä seissyt ja lukemattomana ollut Vihan ja rakkauden liekit on pyyhitty pölyistä - ainakin väliaikaisesti. Tämä minun yksilöni nimittäin ei ole aivan täydellinen. Jo hyvissä ajoin ennen sivua 160 nimittäin huomasin, että kirjassa on taittovirheen vuoksi keskellä kirjaa noin kolmekymmentä sivua tekstiä, joka on jo aikasemmin kirjassa. No, kun pääsin sivulle 160 ja ajattelin vain hypätä taittovirheen yli - vain huomatakseni, että taittovirheen ja sivun 160 jälkeen ei tullutkaan sivu 161, vaan 193! Kirjasta siis oikeasti puuttu kolmisenkymmentä sivua. Minun on siis käytettävä hyväksi kirjastolaitostamme ja löydettävä virheetön painos, jos haluan lukea kyseisen kirjan loppuun.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit




Mutta tähän asti kirja on jo tarjonnut paljon. Kirjassa sivutaan kansalaissotaa ja pääpaino on 1920-30-lukujen poliittisesti jännittyneen tilanteen kuvauksessa sekä Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittisten vankien ja heidän tilanteensa ja olojensa kuvaamisessa. Kirjan alussa Kähkönen käy aiheita läpi isoisansä, Lauri Tuomaisen, näkövinkkelistä, mutta pian myös aivan yleisesti ja isoisä mainitaankin jatkossa vain harvakseltaan. Kirja sisältää kuitenkin vaiettuihin kokemuksiin liittyvää perimätietoa, joka auttaa ymmärtämään osaltaan tuon ajan elämää ja vastakkain asettelua, joka Suomessakin on vallinnut. Tietokirjaksi tämä yksilö on erittäin helppolukuinen eikä lainkaan raskas.

Myös Mustosen Lapinvuokko on omasta kirjahyllystä. Tosin tämä on uudempi asukki, jonka nappasin mukaani eräältä postokirjapöydältä. En vain voinut jättää kirjaa siihen, (vaikka kirjahyllyni pullistelevat jo niin, etten tiedä mihin kulmaan tungen seuraavat kirjalöytöni). En ole ennen lukemut Mustosta (Kirsti Manninen nimellä julkaistua kylläkin jonkin kirjan), mutta olen kuullut oikeastaan vain hyvää hänen kirjoistaan. Lisäksi takakannen luettuani olin jo miltei myyty. Sekä ajanjakso että miljöö vetivät puoleensa. Olen aina ollut historiallisen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti viime sotien aikaan liittyvät kirjat ovat olleet kiinnostukseni kohteita jo esiteinistä alkaen. Lisäksi äidin puolen sukuni on Lapista, isosisovanhempani ovat olleet parikymppisiä juuri Lapin sodan aikaan ja isoäitinikin on syntynyt Lapissa. Tässä tuntui siis olevan myös jotain hyvin henkilökohtaista, oman itsen ja juurien etsintää. Todennäköisesti aion myös lukea Pohjantuulen tarinoita -sarjan kaksi jälkimmäistä osaa.


Enni Mustonen: Lapinvuokko


Tarina alkaa keväästä 1939, kun päähenkilö Annikki painaa ylioppilaslakin päähänsä. Syksyllä soivat kirkonkellot häitä, mutta sota keskeyttää alkaneen avioelämän. Pian myös valkonen vaihtuu sotalesken mustaan, kun Annikin mies kaatuu sodassa. Jatkosodan kynnyksellä saksalaiset saapuvat Lappiin ja kielipäästään tunnettu Annikki pestataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi. Elämässä vaihtelevat ylä- ja alamäet, on pommituksia, pelkoa, iloa ja surua, rakkauttakin. Lapin sodan jaloista Annikkikin evakuoituu Ruotsiin, jossa synnyttää lapsen ja kouluttautuu kätilöksi. Paluu Suomen puolelle raunioiden keskelle ei ole helppo, mutta siitäkin selvitään sisulla.

Lapinvuokko oli suorastaan koukuttava. Lukemisen aloitin loppuviikosta ja muutaman kymmentä sivua olinkin jo lukenut, kunnes eilen iltapäivällä jäin totaalisesti koukkuun ja luin loput reilut pari sataa sivua melkein yhtäsoittoa. Tarina on hyvin vahva ja historiaan sidottu. Tarina eteni mielestäni ymmärrettävästi ja jouhesvasti, eikä minua häirinnyt edes lukujen aikavälit, jotka ehkä hieman hyppivät ja jättivät väliin aikoja, joista kerrottiin vain lyhyesti. Mielestäni mitään ei kuitenkaan jäänyt kertomatta. Kirjan aihe oli jo aluksi toki positiivinen yllätys, sillä usein tätä aikaa kuvaavat kirjat kertovat Karjalan tai pääkaupunkiseudun tapahtumista. Lappi, Lapin sota ja Ruotsin pakolaisuus ovat harvinaisempia ja jotain uutta.