Hiljaisuus on langennut

Hiljaisuus on langennut. Enkä tiedä pidänkö siitä vaiko enkö.

Olisi mukava kirjoittaa tänne, mitä kaikkea luen ja mitä haluan lukea, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten ehdi mitään, varsinkaan lukea.

Toki elämässä on muutakin kuin kirjat. Paljon muuta. Mutta miten saada kirjoitettua tuosta kaikesta muustakin?

Olen miettinyt, aloitanko uuden blogin, jossa voisin kertoa aivan kaikeasta. Tämän otsakkeen alla, mielestäni, tulisi kuitenkin enimmäkseen puhua kirjoista.

Muutenkin elämä tuntuu tällä hetkellä niin.... en tiedä. Toisaalta tuntuu, että kaikki polkee paikallaan, en pääse minnekään, eteenpäin... Toisaalta taas on niin paljon tekemistä... Vaikuttaako tämäkin siihen, että tuntuu etten pääse eteenpäin elämässä?

Saattaa olla, että loppuvuoden aikana vielä jotain kirjoitan, ehkä. Saattaa olla, että uusi vuosi tuo elämään jotain, mikä saa minut kirjoittamaan. Saatta olla, että teen tuon uuden blogin. Sielläkään en varmasti unohda kirjoja.

Olkaahan kuulolla....

Kevään luetut ja kesän kuviot II

No, lukemisia tuli päiviteltyä. Mikäs kaikki muu sitten onkaan vienyt aikaa siltä lukemiselta??

Toukokuussa vierailin ensimmäistä kertaa elämässäni Tukholmassa - ja ehkä myös koko Ruotsinmaalla, sillä kellään ei tunnu olevan muistikuvaa olemmeko käyneet Lapin reissun aikana lapsuudessani Ruotsin puolella vaiko emme.

Tämä reissu oli kuoron järjestämä. Ruotsin suomalainen ortodoksinen seurakunta juhlii tänä vuonna 60-vuotista taivaltaan ja meidän kuoromme kutsuttiin vierailulle. Pidimme konsertin Finska Kyrkanissa lauantai-iltana ja sunnuntaina lauloimme liturgiassa.

Auringonlasku laivasta käsin.

Tukholma aamutuimaan.

Konserttipaikkana Tukholman luterilainen Finska Kyrkan.

Leirikirkko.

Kesäkuun alussa olikin aika taas kriparin eli seurakunnan kristinoppileirin. En kyllä väsy tähänkään osaan elämässäni, nuorten kanssa on kiva viettää aikaa ja touhuta leirillä, vaikka huomaankin jo, että aikaiset aamut ja pitkäksi venyneet illat eivät enään sovi pirtaan niin kuin 6 tai 8 vuotta sitten. Ei vanha vaan palaudu enää samalla tavalla.

Kommelluksiltakaan ei toki vältytty. Toki nuorten piti yöjuoksuakin vähän harrastaa, mutta onneksi tämä paha tapa taltutettiin.

No jos ei muuten, niin omien ideoiden takia myös ohjaajat saivat valvoa. Tyttöjen kanssa pidettiin tyttöjen ilta, mässyä, kasvonaamiot, juoruamista (tässä kohtaa välillä tunsin itseni kovin vanhaksi...) ja allekirjoittaneen pään värjäys (tämä oli kyllä mahtavaa!).

Uusi väri päässä.

Kuva: Emil Rantanen

Jo perinteisesti lasteleiriläistenkin ollessa paikalla, pupu käy toivottamassa kaikille hyvää yötä. (Ja arvatkaapa onko tuon puvun sisällä kuuma..... voin kertoa, että on!)

Ohjaajat.

Tässäkin leikitään - uskokaa pois!

Matkapäivänä vierailimme kriparilaisten kanssa iki-ihanassa Louhisaaren kartanossa. Olen aina rakastanut erityisesti Louhisaaren puistoa.

Leirin ja päätösliturgian jälkeen olikin taas aika pakata kimpsut ja kampsut kasaan ja suunnata nokka kohti Heinävettä ja Valamon luostaria. Mitä onkaan enää kesä ilman Valamossa vietettyä aikaa. En oikein osaa edes ajatella sellaista mahdollisuutta.

Työntäyteistä aika on ollut, mutta en valita ollenkaan. Nyt vain harmillisesti on tämä kesäflunssa päällä ja helteet - ei kiva yhdistelmä. 

Tänä kesänä olen jo päässyt toimimaan luostarioppaana, porttivahtina, auttanut talkootoiminnan organisoinnissa ja kirkkomummovuorojakin on tiedossa. Lisäksi olen ollut myymässä lippuja luostarissa järjestettyihin konsertteihin. Hienoja kulttuuripläjäyksiä on jo ollutkin ja muutama vielä tulossakin.

Valamon Ruusut.

Tyyni ja kaunis aamu

Ja yksi kesän kohokohdista oli tällä viikolla. Vuosittain 10.7. juhlitaan Konevitalaista Jumlanäidin ikonia. Tämän juhlapäivän jälkeen Valamosta lähtee ristisaatto Lintulan luostariin. Tänä vuonna ristisaatto järjestettiin torstaina 12.7. Ristisaatossa kannetaan mukana Jumalanäidin Konevitsalaista ikonia ja matkan aikana toimitetaan akatistos-rukouspalvelusta. 

Kävelijät lähtivät luostarista jo aamutuimaan, puoli kahdeksan maissa. Matka taitetaan jalan, osin maantietä, osin metsäpolkuja aina Lintulaan asti. Osa käveli menen ja tullen, mutta takaisin pääsee myös laivalla tai vaikka tuttavan autokyydillä.

Toinen ristisaattoporukka Valamosta kohti Lintulaa lähti ennen kymmentä kirkosta kohti laivarantaa, josta m/s Sergeillä seilataan Lintulan lähelle ja kävellään pieni matka vielä itse luostariin.

Itse en tällä kertaa päässyt osallistumaan muuta kuin molempien ryhmien lähtöön, sillä työt kutsuivat luostarin mäellä. Hiukan harmitti, sillä keli oli mitä mahtavin. Mutta ehkä ensi vuonna, ehkä ensi vuonna...

PS. Vinkki vitosena, jos jotakuta kiinnostaa lukea lisää ristisaatoista, niin suosittelen Hanna Henttisen ja Elina Vuolan (toim.) kirjaa Vaellus pyhiin: ristisaattojan idän ja lännen rajalla / Sacred journeys: Orthodox processions in Eastern Finland. Itsellä se on ollut vasta hieman selailussa, mutta ehdottomasti on lukulistalla!

Kevään luetut ja kesän kuviot I

Pitkästä aikaa päätin kesäflussan kourissa päivitellä hieman tännekin kirjakuulumisia. Ja ehkä vähän muutakin. Kesäflussa on kyllä vihoviimeisin keksintö, jota maa päällään kantaa. Ei tiedä, onko lämpöä joka laskee, vai muuten vain kuuma, kun ulkona on likimain +30 astetta.... No, ehkä tämä tästä, pikku hiljaa parempaan suuntaan.

Keväällä tuli luettua muutamakin kirja, joista pidin kaikista kovasti, jokaisesta hieman eri tavalla.

Sekä Hanna Haurun Jääkansi että Konrad Lehtimäen Rotkoista olivat nopealukuisia, mutta eivät suinkaan helppolukuisimmasta päästä. Jääkansi kuvaa sodan jälkeistä aikaa pohjoisessa. Kertojana tyttö, jonka elämästä ei tunnu löytyvän kuin kurjuutta. Äiti ei pidä minään, isäpuolen nimikin on Paha. Jossain kohtaa jo ajattelin, että nyt tulee käännös parempaan, mutta se oli vain hiuksen hieno aavistus, joka ei toteutunutkaan. Kerronta kirjassa on miltein hypnotisoivaa, vaikea laskea kirjaa kädestä. Ehkä olisin toivonut onnellisempaa loppua. Mutta toisaalta, eiväthän kaikki loput voi olla kuin saduista.

Rotkoista sisältää lyhyitä tarinoita itsenäistyvästä ja juuri itsenäistyneestä Suomesta. Hieman alkoi ahdistaa jossain vaiheessa, kun tuntui, että kaikki aina kuolivat. Onneksi tähänkinn tuli vaihtelua. Realistista, hyvää kerrontaa.

Enni Mustonen on tullut yhdeksi lempikirjailijoistani viime aikoina. Rakastan historiallisia romaaneja ja teos Nimettömät aloittaa hienosti Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan. Voimakkaita naishahmoja 1890-luvulta, kuvailevaa kerrontaa. Minä tykkään, voiko muuta sanoa!

Sitten toukokuussa mietin, että hurahdanko vaiko enkö.... No ehkä hurahdin, ainakin vähän. Ensin YouTubessa eksyin kanaville ja sitten luin Miia Pölläsen Bujoilun voiman. Pakkohan bujoa sitten oli alkaa värkätä... Vaikka en tiedä vieläkään, onko tämä minun juttuni. Mutta ehkä kokeilemalla löydän omani. 

Nyt kesän aikana lukeminen on ollut vähäisempää, koska kripari ja työt, mutta niistä sitten lisää postauksen toisessa osassa. Olen jälleen kesän Valamossa, talkoissa ja töissä, ja siksi on tullut lueskeltua sieltä täältä uudemman kessan Elsi Takalan Evakkomunkit Heinävedellä kirjaa sekä ihan uutena Pyhiinveltajan Valamo: rukouksen ja työn luostari (toim. piispa Arseni). Kun työtehtäviin on kuulunut myös luostarioppaana toimimista, niin näistä opuksista on helposti ja nopeasti saanut kerrattua tietojaan.

Mutta seuraavasssa siis hieman vielä muista kuin kirjajutuista enemmän...

Kuvaterveisiä Tallinnasta #rakasviro

Ja tässä se tulee!

Melkein kuukauden takaiset kuvakuulumiset lahden takaa Tallinnasta.

Virun portti.

Olimme seurakunnan jatkojatkokriparilla viikonlopun verran tutustumassa etelänaapurin pääkaupunkiin. Ohjelmaan kuului runsaasti vapaa-aikaa, mutta yhdessä teimme kaupunkikierroksen. Minä en koskaan totu tuohon matkaoppaan rooliin, jonka tälläkin kertaa sain osakseni. Haastavuutta tilanteeseen loi erityisesti se, että en ole itse vähään aikaan käynyt Tallinnassa. No, emme ainakaan eksyneet.

Vanhassa kaupungissa tutkailimme ne tutut, Raatihuoneentorin, Katarina Käikin sekä tietysti muutaman ortodoksisen kirkon (Pyhä Nikolaoksen kirkko ja Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraali), olimmehan sentään kriparilla. Ja tutustuttiin muihinkin kirkkoihin ja mielenkiintoisiin kohteisiin, mihin matkalla Virun portilta Toompealle törmäsimme. Itse en ehtinyt opastukseltani keskittyä kuvien ottoon, vaan lähdin sitten lounaan jälkeen vielä ottamaan muutamia kuvia vanhasta kaupungista.

Lauantai-iltana vierailin vielä sataman läheisyydessä olevassa Pyhien Simeonin ja Hannan kirkossa vigiliassa. Aamulla emme valitettavasti ryhmänä päässeet kirkkoon, kun olimme turhan aikasin liikkeellä. Silloinkin kuitenkin pysähdyimme kirkolla, ja kerroin sen historiasta ja nykypäivästä minkä tiesin.

Vaikka matka oli toisaalta myös väsyttävä, niin en valita, sillä pidän Tallinnasta kaupunkina ihan hirveästi! Liian harvoin siellä kuitenkaan tulee käytyä. Ihmiset ovat useimmiten hyvin ystävällisiä ja nähtävää tuntuu olevan joka kerta ihan yhtä paljon. (Vinkki viitosena muuten kirjaimmeisille, kannattaa vierailla Eesti Rahvusraamatukogussa eli kansalliskirjastossa. Minä kävin kolme vuotta sitten ollessani Tallinnassa. Vartijan kanssa pitää vaan vähän jutella, että pääsee sisälle. Sinne tarvitsisi kirjastokortin, mutta kun nätisti selitin, että olen turisti ja kirjastoalan opiskelija, niin löytyi sitten rintapieleen sellainen tarra ja pääsin kirjaston puolelle!) Ja aina jaksan ihmetellä, miten hyvin myös suomella Tallinnassa pärjää. Kaupassa ollessani puhuin myyjälle ensin englantia, mutta hän vastasinkin suomeksi!!! Olenkohan tosiaan niin suomalaisen näköinen, ettei suutakaan tarvitse avata? 😃

Laivasta sain vielä aikast kivat kuvat (#omakehuhaisee), ja ihan kännykällä, jossa ei ole mikään maailman paras kamera. Valo oli tuossa hetkessä kyllä melko täydellinen!

 Ja vähän pitää myös hehkuttaa hotellin ruokia, ja erityisesti näitä ihania jälkkäreitä!!

Tuliaisia (vaikkakin itselle). Olen ihan hulluna tuollaisiin paahdettuihin manteleihi ja näissä oli vielä kiva piparinen ja inkiväärinen maku mukana. Ja nämä Eesti100 -teemaiset suklaat oli pakko saada mukaan. Nuo kääreet on niin söpöt! Eikä sisältökään pahaa ollut.

1918-haaste kooste

Kun joku heittää historiaan liittyvän lukuhaasteen, niin pakkohan siitä on ottaa koppi. Omppu tarjoili meille blogissaan 1918-aiheisen haasteen. Hyppäsin kylläkin mukaan aika paljon haasteen julkaisun jälkeen, mutta onnistuin kuitenkin lukemaan haasteeseen viisi kirjaa ja kirjoittamaan blogiin neljästä kirjasta (vaikkakin kaksi kirjaa on samassa postauksessa eli yhteensä kolme postausta):

1. Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla. Kirjapaja 2017.
2. Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918. Minerva 2008.
3. Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918. Gummerus 2018.
4. Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.
5. Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet. Otava 2017.

Itsellä ei ollut mitään suuria suunnitelmia tämän haasteen osalta. Tosin matkan varrella ajattelin, että nyt kahmin itselleni aiheeseen liittyviä romaaneja!!!

Just niin...

Taisi mennä taas vähän tietokirjapainotteiseksi, se jäi vähän hampaan koloon omalta osalta. Mutta nyt odotankin,  mitä kaikkea muut haasteeseen osallistuneet ovat lukeneet ja josko sieltä löytäisi itselle kivaa aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta sitten lisättäväksi to be read -listalle!

Lukemisen lisäksi katsoin viime keväänä Yleltä Kotikatsomossa näytetyn Täällä pohjantähden alla (Timo Koivusalo, 2009). Perustuu siis Väinö Linnan saman nimiseen romaaniin (joka muuten löytyy omasta hyllynlämmittäjä kasasta tänä vuonna....) Tämän olisin siis voinut kaunokirjallisuutena lukea myös tähän haasteeseen, vaikka tarinan aikajännehän on paljon pidempi kuin vain vuosi 1918. Ja Yle Areenasta löytyy myös Edvin Laineen 1968 ohjaama elokuva. Pitänee laittaa sekin katsoen.

Katsoin Yleltä myös dokumentin Dragsvikista...

Että tällainen haastekooste sitten tällä kertaa. Voisin kuvitella toistekin osallistuvani samankaltaiseen. Ja nyt tsekkailemaan niitä muiden lukemisia!

1918-haaste: Punaisten naisten tiet ja Punaorvot

Hiljaista on ollut.

Täällä blogin puolella. Aina ei jaksa. Vaikka ehtisikin. Lukeminenkin on ollut hieman kanveesissa viime aikoina, vaikkakin uusia teoksia tulee lainattua ja aloitettua, mutta moni on myös jäänyt kesken. Ei välttämättä ainiaaksi. Mutta ainakin joksikin aikaa.

Nyt olisi ehkä sitten tulossa muutamakin postaus lyhyen ajan sisällä. Aiheina vuoteen 1918 liittyvä luettu materiaali sekä Eesti100 Tallinnan reissun kautta.

Molemmat teokset tässä postauksessa liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin sekä sen seurauksiin. Molemmissa käsitellään niin naisten kuin lapsien kohtaloita sodassa ja sen jälkeen, pienillä painotuksilla.

Kumpainenkin ovat hyvin kirjoitettuja teoksia. Molemmat pursuavat faktoja, osa tuttuja, osa uusia. Yksittäisiä ihmisiäkin toki faktojen takana tavataan. Lintunen onnistuu mielestäni hieman paremmin yksittäisen ihmisen esiintuonnissa kuin Kaarninen. Vaikka Kaarninen keskittyy lähinnä neljän punaorpoperheen tarinaan, en meinaunnut pysyä aina perässä, mikä perhe olikaan kyseessä. No, voi olla tässä lukijassakin vikaa :) Lintunen taas tuo sopivin väliajoin yhden tai muutaman ihmisen avulla konkreettisen esimerkin, joita henkilökohtaisesti pystyin seuraamaan mukavammin.

Mutta suosittelen kumpaakin teosta kelle tahansa naisten ja lasten kohtaloista sisällissodassa kiinnostuneille. Kaarninen on hieman tiiviimpi, Lintunen taas väitöskirjamaisempi (sillä kirjahan on tehty väikkärin pohjalta), mutta ehdottomasti ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Lintunen, Tiina

Punaisten naisten tiet

Otava

2017

336 sivua

Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

Talvella 1918 vallankumoukseen ryhtyneiden punakaartien toimintaan osallistui aseettomina paljon naisia, etenkin sairaanhoidossa ja huollossa. Tässä kirjassa annetaan ääni näille tavallisille työläisnaisille ja heidän kohtaloilleen. Keitä he olivat, mitä he tekivät ja mitä heille tapahtui sodan jälkeen?

Kirjassa luodaan ryhmäkuva punaisista naisista, jotka joutuivat oikeuteen syytettyinä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Ensimmäistä kertaa on selvitetty, mitä ihmisille tapahtui sisällissodan ja rangaistustoimenpiteiden jälkeen. Millaiseksi punaiseksi leimattujen henkilöiden arki muodostui sodan jälkeen? Entä millaisen perinnön naiset jättivät lapsilleen kaikesta kokemastaan?

(takakansi)

Kaarninen, Mervi

Punaorvot 1918

Minerva

2008

176 sivua

Lapset sisällissodan uhreina

Suomen sisällissota vuonna 1918 oli myös lasten sote. Lapsia kuoli sekä punaisen että valkoisten puolella, he joutuivat vankileireille vanhempiensa mukana ja heitä syntyi ja kuoli leireillä. Sodan seurauksena jäi orvoksi noin 15000 lasta. Sotatoimien päätyttyä yhteiskunnan apua tarvitsevien asten määrä oli huomattavasti suurempi, kun isät olivat vankileireillä.

Tämä kirja kertoo lasten ja nuorten sodasta ja elämästä sisällissodan jälkeen. Heidän sotansa jatkui vuosia sodan päättyttyäkin, kun punalesket kamppailivat toimeentulovaikeuksien kanssa. Tarinan keskiössä ovat tamperelaisorvot, mutta orpojen ja heidän äitiensä olosuhteita tarkastellaan myös koko maan tasolla. Jokaisen punaorvon tarina on erilainen, ja sodan kokemukset jättivät jälkensä kaikkiin.

Yhteiskunnan palauttaminen raiteilleen alkoi lasten hädästä, kun valtiovalta, kunnat, hyväntekeväisyys- ja naisjärjestöt ryhtyivät pelastamaan punaorpoja ja kasvattamaan heistä "kunnon kansalaisia". Punaorpojen huolto vaikutti paljon Suomen lasptensuojelutyöhön. Tällöin perustettiin satoja lastenkoten, lastenseimiä ja päiväkoteja. Keskeinen vaikuttaja tässä työssä oli mm. presidentin puoliso, Ester Stålhbelg. Alkunsa saivat tuolloin myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto sekä Pelastakaa Lapset ry.

(takakansi)

Keskiaikaa ja muutakin historian havinaa

Olen nyt saanut taas jonkinlaisen spurtin päälle ja yritän (epätoivoisesti?) purkaa blogaamattomien kirjojen pinoa - ennen kuin kirjat pitäisi palauttaa takaisin kirjastolaitokselle. Tässä lyhyet esittelyt kolmesta historiatietokirjasta, joita tammi-helmikuussa olen lukenut.

Aalto, Ilari ; Helkala, Elina

Matkaopas keskiajan Suomeen

Atena

2015

Ensimmäinen painos.

256 sivua

Millaista olisi elää keskiajan Suomeessa? Hyvin tarkkoja ohjeita saa ainakkin teoksesta Matkaopas keskiajan Suomeen, josta löytyy niin suurempia historian käänteitä läpi käytynä kuin nippelitietoa, joka saattaa arjessa ollakin kovin paljon hyödyllisempää. Esimerkiksi rahan arvon selittäminen juurta jaksaen tulisi tarpeen, jos oikeasti tupsahtaisi keskiaikaseen Suomeen. Vaikka melko usein ostosten teko onnistuu myös vaihtokaupan kautta vaikkapa oravannahoilla!

Oli hauska huomata, miten lukija todella halutaan tempaista mukaan "aikamatkalle". Kerronta on tässä ja nyt, aivan kuin oikeasti kuljettaisiin keskiaikaisen Suomen tai Itämaan maaperällä. 

Harva tapaamasi ihminen vastaa kysyttäessä olevansa suomalainen, Ellei satu olemaan kotoisin Varsinais-Suomesta. Luultavasti vastaus on ennemmin hämäläinen, Nummen pitäjäläinen tai vaikka Kankaantaan kyläläinen. Suomalaiset määrittävätä itsensä ennen kaikkea asuinpaikkansa ja sukulaisuutensa kautta, eivät kielensä tai kansallisuutensa.

Kirja on rakenteeltaan selkeä ja se nojaa vahvasti historian, arkeologian, folkloristiikan ja monen muun tieteen alan tutkimustietoon. Lisäksi kuvitus tuo konkreettisesti silmien eteen esimerkiksi keskiajan pukeutumista. Akvarellityöt ovat kauniita pehmeydessään.

Matkaopas keskiajan Suomeen muissa blogeissa:

Amman lukuhetki

Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Ullan luetut kirjat

Hetemaa, Anne ; Hollmén, Roope ; Toivanen, Jouni

Suomen keskiaika

Facto

2003

157 sivua

Tämä kirja keskiaikaisesta Suomesta sitten taas jätti minut kylmäksi. Asiat olivat sinäänsä kirjassa kohdillaan ja tieto sillä tasolla kuin syytä on ollakin. (Yhtä termin käyttöä lukuunottamatta, sitä ei ole Suomessa ainakaan suurilta osin enää tieteellisessä kontekstissa käytetty 1970-luvun jälkeen, koska se tarkoittaa nykyään muuta kuin mitä sillä ennen on tarkoitettu. En kuitenkaan sen enempää ala tätä yhden termin väärinkäyttöä tässä avaamaan, sillä en voisi täysin objektiivisesti kommentoida sitä enkä halua olla turhan ilkeä tai antaa itsestä kamalaa pilkunviilaja-kuva....)

No joka tapauksessa, olin myös hieman pettynyt siihen, että kyseinen kirja löytyi aikuisten hyllystä. Takakannessakin kuitenkin sanotaan, että "ensimmäinen nuorille lukijoille tarkoitettu tietokirja Suomen keskiajasta". No, tämä on sitten kirjaston asia, mihin hyllytetään. Mutta jäin myös miettimään, mitä kirjoittajille itselleen tarkoittaa "nuoret lukijat"? Tämä voi olla hyvin laaja käsite ja mielestäni 13-18-vuotiaskin on vielä nuori, mutta tämä on omasta mielestäni ainakin suunnattu vieläkin nuoremmille, jopa lapsille. Sen verran suoraviivaista ja helpon kautta selitettyä historiaa. Ja niin kuuluu ollakin, jotta lapsi tai nuori voi ymmärtää. Ei kirjassa tosiaan ole lainkaan vääristelty mitään historiallisia faktoja, mutta hyvin helppoa historaia siis.

Kuvituksesta annan kirjalle ison plussan.

Anton, Emil

Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Kirjapaja

2017

159 sivua

Tämä kirja oli hauskasti kirjoitettu. Jotenkin rivien väleistä hersyi sopivissa kohti huumori, joka kevensi hyvin "matkaa Seuomen historian vuosisatoihin ja niiden jälkiin nykyajassa".

Myös takakannen ilmaus "pikakelaus maamme historiaan" pitää paikkaansa. Kirja on hyvin rakennettu, helppo ja nopea lukuinen. Itsekin istuin sohvaa tämän kanssa ja muutaman tunnin kuluttua 

Teos on mielestäni hieno ekumeeninen puheenvuoro, jossa muistutetaan katolisen kirkon kulttuuriperinteestä, joka edelleen elää meidän kulttuurissamme. Kuitenkaan ei millään tavalla vähätellä vaikka luterilaista saatika mitään muutakaan kirkkoa tai uskontokuntaa. Tietynlainen ekumenia ja monikulttuurisuus näkyvät jopa kirjoittajan omassa henkilöhistoriassa. Emil Anton on "syntynyt ja kasvanut Suomessa, ja suomalainen äitini tulee vahvasta luterilaisesta pappissuvusta. Irakilaissyntysen isäni toiveesta minut kuitenkin kastettiin vauvana katoliseen kirkkoon(--)."

Kirjassa jokaisen luvun lopussa on aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä sekä erilaisia menovinkkejä, niin Suomessa kuin maailmallakin, joiden kautta keskiajan voi tuoda lähemmäs tai voit itse yrittää lähestyä sitä. Ja jos oikein innostuu menoista ja tekemisistä keskiajan hengessä, kirjan esipuheessa kehotetaan raportoimaan aiheeseen liittyen somessa aihetunnisteella #katolisempikuinluulit sekä seuraamaan kirjan omaa Facebook-sivua.

Heidi Köngäs: Sandra #1918haaste

Koukuttava, sykähdyttävä ja vahvaa kerrontaa.

Siitä on Heidi Köngäksen Sandra tehty.

Kun lainasin tämän kirjastosta jokerina ja kahden viikon laina-ajalla, mietin ehtisinkö lukea tätä. Mutta tämä imaisikin minut mukaansa. Alkoinkin lukea tätä melkein heti ja se olikin menoa sitten. Kirja tuli luettua miltei yhdeltä istumalta.

Kirjassa seurataan Sandran elämää 1900-luvun alusta, jolloin hän puoliorpona joutuu huutolaiseksi. Hän kasvaa toimien piikana ja myöhemmin tapaa palvelustalossaan Jannen, jonka kanssa avioituu. He perustavat torpan ja ovat onnellisia. Helppoa elämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ole. Oma torppa vaatii työpanoksen, mutta myös talon taksvärkki on hoidettava. Lapsiakin alkaa siunautua. Ja sitten Suomi itsenäistyy ja pian puhkeaa sisällissota. Sandran mieskin joutuu vedetyksi rintamalle. Vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset kulkevat pihapiirissä ja sen ohi. Päiviä siivittävät pelko, nälkä ja huoli huomisesta. 

Eino kävi hakemassa lisää puita ja toi tullessaan täyden sylyksen sisään. Hän yrittää kaikkensa, minua passaa ja komentaa pikkuveljiään. Minä tein ensitöikseni uudet tulet ja aloin yritellä ruuanlaittoa. Olemattomista aineksista on vaikea tehdä hyvää ruokaa. Olemme Kielon varassa ja sekin menee kohta umpeen. Jaan maidon tasan lasten kesken. Itse en ota. Lisäksi on suolakalaa saavin pohjalla alle neljännes ja jauhoja on ihan vähän, nauriita kappa, muutama sipuli ja orressa enää kolme leipää. Mutta perunoita ei ole enää ollenkaan. Otan yhden leivän, jaan tasan samankokoiset leivänpalat lapsille ja annan juotavaksi sen päivän maidon. Lapset istuvat aivan hiljaisina ja syövät. Maija kipristelee varpaitaan, ei huoli ruuasta.

Oman äänen saa myös Lyyti, Sandran käly, sekä Sandran tyttärentytär Klaara. Klaaran mukana lähdetäänkin kohti Sandran tarinaa. Tosin Klaara jää hyvinkin pitkiksi ajoiksi taustalle ja olisin toivonut tämän päivän henkilön ajatuksia enemmän esille, hänen tutustuessaan esiäitinsä ja -tätinsä kautta sukunsa ja Suomen historiaan.

****

Sandra ja Janne ovat saaneet oman torpan, unelmiensa täyttymyksen. Kesken työteliään elämän tulee sota, ja Janne tempaistaan punakaartiin. Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, kuudes rinnan alla tulossa. Edessä on kova kylmä talvi, tukena vain appivanhemmat Maija ja Mikko. Kaikki ylepys on nieltävä, jos aikoo leivän syrjässä pysyä.

Ankaran kevään tapahtumat avautuvat Klaaralle, Sandran tyttärentyttärelle, joka lähes sata vuotta myöhemmin tutkii vanhoja muistiinpanoja. Mennyt on äkkiä läsnä, järkyttävänä.

(liepeen teksti)

Köngäs, Heidi

Sandra

Otava

2017

285 sivua

Sandrasta muissa blogeissa:

Kirja vieköön!
Kirjan pauloissa
Kirsin Book Club
Leena Lumi
Luettua elämää
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Täällä toisen tähden alla

Elagu Eesti vabariik! #eesti100 #rakasviro

Eilen juhlittiin etelänaapurin 100-vuotista itsenäisyyttä. Yllätyin itse, millaiseen juhlatunnelmaan sain itseni viritettyä. Ihan eri tyypppiseen kuin Suomen oman 100-vuotisjuhlan aikana. Älkääkä kysykö, miksi... Ehkä se, että itsellä oli nyt enemmän aikaa, kuin yleensäkään joulukuun kuudentena koskaan.

Jo perjantaina kuultiin lauantain sääennuste eestiksi. Tämä oli kyllä hauska. Lauantaina juhla alkoi sitten Aamu-tvn mukana, siellä oli yhteys Tallinnaan. Juhlaparaatinkin katsoin, tai ainakin toisella silmällä seurasin töitä tehden.

Aikaisemmin viikolla löysin jo Areenasta sarjan Viro - tuulten pieksemä maa. Muutamia jaksoja olen jo katsonut ja taidan loppuun asti katsoa tämän vuosien 1917-1941 tapahtumia valoittavan draamasarjan.

kuva: Kirjasampo

Lisäksi sekä viime vuoden että tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-listassa minulla on teos Nimet marmoritaulussa. Nyt sain taas pientä pontta alkaa tämän(kin) kirjan lukemisen. Kirja perustuu tositapahtumiin ja seuraa tarttolaisten koulupoikien matkaa vapaussodassa. Alkukielellä kirja on ilmestynyt 1936 ja suomeksi ensimmäisen kerran keväällä 1944. Saman vuoden syksyllä se kuitenkin kiellettiin ja vedettiin pois myynnistä.

kuva: yle.fi

Lauantaina kirjan pohjalta tehty elokuva nähtiin Ylellä ja Areenassa se on nähtävänä kuukauden verran. Olen jo vuosia sitten nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran ja melkein yhtä kauan on kirja majaillut hyllyssä. Jostain syystä vain en ole kirjaa sitten kuitenkaan lukenut, oikeastaan edes aloittanut. Mutta elokuvan jaksan katsoa uudestaan ja uudestaan. Ehkä nyt kuitenkin tänä vuonna viimein luen tämän.

Haaveilen myös naapurissa matkustamisesta. Kauniilla Saarenmaalla ole kerran käynyt ja Tallinna on nähty useasti, vaikka siihen en varmaankaan tule koskaan kyllästymään. Nytkin olemme huhtikuun lopulla lähdössä nuorisoryhmän kanssa viikonlopuksi Tallinnaan ja odotan tätä reissua jo kovasti. Matkojen yhteydessä on myös tullut opeteltua joitain fraaseja eestiksi ja mielessä käy aina välillä oikein opiskella kieltä, mutta vielä siihen ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa. Mutta ehkä jonain päivänä. Ja voisi ajatella, ettei lähisukukielen oppiminen olisi kovinkaan hankalaa? Mitä luulette?

PS. #rakasviro liittyy Rakas Viro -haasteeseen!

Ystävänpäivän lukumaraton

Pian se starttaa, elämäni ensimmäinen lukumaraton. Tämä ystävänpäivämaraton on vielä pidennetty, sillä ystävänpäivä osuu keskelle viikkoa. Joten viikonloppunakin olisi voinut jo aloittaa tämän 24-tuntisen, mutta oma viikonvaihde oli kyllä aika täysi. Ja maratoniahan emännöi Kirjavarkaan tunnustuksia -blogi, jossa voi edelleen käydä ilmoittautumassa, sillä maraton kestää tosiaan tuonne keskiviikolle asti.

Päivittyvä postaus

manantai 12.2. klo 7.50.

Aloitan siis tänään maanantaina ja tähän samaiseen päivitykseen postailen sitten edistymistä varmaan pari kolme kertaa. Ja huomenna viimeistään kokoan, miten on 24 tuntia sujunut lukemisten kannalta. Ainoa ihan pakollinen tauko, joka minulla illalla tulee lukemiseen, on jumalanpalvelus. Tänään on alkanut suuri paasto ja ensimmäisellä paastoviikolla joka ilta on palvelus. Pari tuntia suunnilleen tulee taukoa siis, mutta pyrin illalla lukemaan myöhään...

Ajattelin pärjätä maratonin keskeneräisillä opuksilla (joita on monta!). Kesken ovat siis Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918, Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet sekä Matkaopas keskiajan Suomeen. Lisäksi tuossa luettavien kasassa on noita Viisikoita. Ja jos jotain ihan muuta haluankin lukea tai nämä kirjat tulisivat valmiiksi, niin omassa kirjahyllyssä onneksi on enemmän kuin tarpeeksi lukemattomia opuksia.

Mutta nyt katson vielä aamun uutiset ja nautin hieman aamiaista, jotta jaksaa lukea!

maanantai 12.2.2018 klo 12.05

Aloitin lukemisen klo 9.30. Nyt on luettu siis 2,5 tuntia. Vaivaiset 64 sivua on edetty, mutta Matkaopas keskiaijan Suomeen ei ole maailman suuritekstisin kirja (vaikka ei kyllä pieninkään) ja marginaaleista löytyy myös paljon kivoja pieniä tietoiskuja, joita ei voi jättää lukematta.

Nyt pidän pienoisen tauon, tuntuu ikävästi kuin en olisi vielä(kään) ihan täysin hereillä. (Miten niin unirytmit olleet viime aikoina vähän mitä sattuu.) Mutta taidan tässä välissä myös vaihtaa luettavaa, ehkä Viisikkoja seuraavaksi....?

maanantai 12.2.2018 klo 15.54

Klo 12.30 jälkeen olen ehtinyt lukea 122 sivua lisää ja tehdä kaikenlaista muuta, ikävä kyllä, pakollista. Suihkussa oli pakko käydä ja pariin sähköpostiinkin vastata. Reilun tunnin olen kuitenkin vain käyttänyt taukoihin, sillä ruokailunkin voi hoitaa, vaikka samalla lukeekin.

Nyt siis yhteensä 186 sivua takana. Olen yllättynyt, sillä en kuvitellut olevani näin hidas lukija. No, eipä mitään. Vielä ehdin puolisen tuntia lukea ennen kuin pitää vetää säälliset vaatteet niskaan ja lähteä kohti kaupunkia, jotta kerkeää illan jumalanpalvelukseen. Tänään käytän ehdottomasti bussia, sillä reilun puoli tuntisen suuntaansa saa hyvin kulumaan linja-autossa lukien 😏

maanantai 12.2.2018 klo 20.56

Viisikko ja salakuljettajat tuli päätökseen bussimatkalla kirkosta kotiin. Nyt jotain apetta ja sitten saa nähdä kauanko silmät pysyy vielä illan aikana auki. Seuraavaksi jatkan Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet -opuksen kanssa.

tiistai 13.3.2018 klo 9.42

Luku-urakka päättyi hetki sitten. En tiedä olenko tyytyväinen vai en, mutta olen tyytyväinen lukumaratoniin kokemuksena ja aion jatkossakin osallistua tällaisiin omien ehtimisten mukaan.

Eilen illalla toivoin, että jaksamista olisi riittänyt pidempään. Ikävä kyllä taju lähti jo hyvissä ajoin ennen klo 23. Tosin sitten heräsin neljän aikaan yöllä ja luin tunnin verran ja kello oli klo 7 soittamassa, joten aamullakin ehdin pari tuntia vielä lukea.

Tässä alla nyt sitten laiha yhteenvetoni tältä maratonilta:

Luin yhteensä 3 kirjaa, joista yhden alusta loppuun:

• Enid Blyton: Viisikko ja salakuljettajat - luettu alusta loppuun, 165 sivua
• Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen - tätä kahlasin yhteensä 64 sivua
• Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet - tämän kanssa etenin yhteensä 106 sivua (+ 8 kuvasivua, jotka myös sisätävät kuvineen ja teksteineen mukavasti tietoa)

• eli yhteensä luin 335 sivua (+ nuo 8 kuvasivua, laskekoon mukaan ken haluaa 😊)

Seuraavaa maratoniani varmaankin hieman suunnittelen paremmin ja pyrin pyhittämään oikeasti koko päivän vain lukemiselle. Nyt se ei ollut täysin mahdollista, mutta ehkä joskus on!