torstai 6. huhtikuuta 2017

Luostarin rauhassa

Valamon luostarin pääkirkko 20.3.2017.
Heinävedellä vielä täysi talvi.

Pari viikkoa on jo ehtinyt vierähtää talkooviikolta kotiutumisesta. Ensimmäisen viikon shokkitila oli taas melko täydellinen: henkisesti kotiin tuleminen rauhaisasta ja omalla painollaan kulkevasta arjesta tähän hektiseen maailmaan ja elämään on aina jotenkin rankkaa.

Valamon luostarin kirjaston yläkertaa.
Mutta niin vain viikko vierähti luostarin mäellä. Ihana rauha ympäröi koko ajan, vaikka pyhiinvaellusryhmiä ja arvovieraitakin saapui. Kirjastossa työskennellessä on toki vielä syrjemmässä ja rauhallisemmassa kuin, jos esimerkiksi olisi työssä kaupassa tai Trapesassa.

Valamon luostarin kirjaston alakertaa - teologinen osasto.
Viikon aikana on saanut päänsä puhki miettiä taas luettelointiin liittyviä kiemuroita. Nyt on onneksi alla myös ihan oikea kirjastojärjestelmä eikä ainoastaan Exel-taulukkoa, kuten kotona olevan projektin kanssa. 

Tällä kertaa tuli luetteloitua mm. tällaista.
Lähinnä englannin ja venäjän kielistä.
Ihanaa tässä viikossa oli paljon eikä kaikkea voi edes kunnolla kuvata. Oli ihana tavata vanhat tutut talkoolaiset ja vakinaisemmat luostarinmäkeläiset. Uusiakin tuttavuuksia syntyi. Erityisesti kaipaan jumalanpalvelusten rytmittämää päivää ja niiden ihanaa rauhaa. Omasta kotipuolesta saapuneet pyhiinvaeltajatkin toivat oman tuulahduksensa. Heidän kanssaan pääsin myös käymäseltään Lintulan luostariin vierailulle. Tämä oli ensimmäinen kerta kun matkustin talkoojaksolle julkisilla, joten ilman heitä en olisi päässyt sisaristoa tervehtimään. Kaiken kukkuraksi sain myös varmistettua kesäksi itselleni taas harjoittelupaikan Valamon luostarin kirjastosta! Ensi kesää siis jo odotellessa!

Uutta lukemistakin löysin, mutta siitä toisella kertaa.


Vietin talkooviikon Valamon luostarissa 17.-25.3.2017




Ps. Kotiprojektiin liittyen. Kirjastomme sai lahjoitukseksi seitsemän kappaletta romanian kielisiä Mineoita. Näitä sitten luettoloimaan (kunhan muilta kouluhommilta kerkeää)!



perjantai 10. maaliskuuta 2017

Hans-Ulrich Horster: Lapsi 312 #hyllynlämmittäjä

Ursula Hanke kadottaa pienen lapsensa paetessaan sodan jälkeistä kaaosta. Lapsen isä on ilmoitettu kaatuneeksi Venäjän rintamalla. Kymmenen vuoden kuluttua saksalainen perheenäiti Ursula Gothe näkee Punaisen Ristin ilmoituksen, jossa etsitään pakolaisjunasta vuonna 1944 löytyneen lapsen vanhempia.

Tuosta ilmoituksesta alkaa Ursulan sisäinen kamppailu. Menneisyys ja nykyisyys, entinen suhde ja uusi avioliitto; tässä ristipaineessa Ursula yrittää luovia oikeaan ratkaisuun. Mutta mikä on oikea ratkaisu? Tai onko sitä edes olemassa?
(takakansi)






Tämä(kin) hyllynlämmittäjä oli kyllä lukemisen arvoinen. Mielenkiintoinen tarina, jotain uutta niin miljöössä kuin taustatarinassa ja tapahtumissakin, ainakin minulle. Tarina on mielestäni myös suhteellisen hyvin kerrottu. Se ei polje oaikallaa, mutta ei myöskään juokse omaa vauhtiaan edelläsi. Omaan makuun tässä oli muutama ihmissuhdedraama tai twisti liikaa. Mutta siitäkin selvisin. Ja päähenkilö alkoi loppupuolella kirjaa melkein ärsyttää. Tosiaan, kuten toinen henkilö tätä kuvaa: "nainen, joka ei osaa päättää, mitä haulaa".

Itseäni kyllä hieman häiritsi käännöksen laatu. Selvästi osa sanoista oli "pakkokäännetty" (voiko näin sanoa?). Siis väkisin oli väännetty saksan kielisestä sanasta suomenkielinen, vaikka suomessa on vastaava sana. Vai johtuiko osa tällaisista siitä, että kirja on käännetty yli kolmekymmentä vuotta sitten? Mene ja tiedä. Myös "hän" sanan käyttö häiritsi itseäni. Sanaa käytettiin yhdessä ja samassa lauseessa kahteen otteeseen, tarkoittaen yös kahta ihmistä. Tässä pitin välillä sitten vähän miettiä, että kehenkäs tässä nyt sitten oikeastaan viitataan.


****
Hans-Ulrich Hoster

Lapsi 312
Uusi Kirjakerho 1981
339 sivua





tiistai 7. maaliskuuta 2017

Rosa Liksom: Väliaikainen #hyllynlämmittäjä

Rosa Liksom kyllä ihastuttaa. Ensi kertaa luen lyhytproosaa ja ensi kertaa myös Liksomia. Enkä pettynyt. Suorastaan ahmin kirja, miltei yhdeltä istumalta. Yhden tarinan lukeminen ei antanut rauhaa, vaan oli siirrytävä heti seuraavaan. Välillä nauroin ääneen, välillä haukoin henkeäni. Välillä piti oikein jäädä miettimää, voiko noinkin olla.

Kirja sisältää vaikeitakin aiheita, arkipäivää ja ripauksia hauskuuttakin. Pääosassa näissä tarinoissa ovat juuri me, tavalliset suomalaiset omine ajatuksinemme, iloinemme ja murheinemme. Tarinat sisältävät monenlaisia ihmistyyppejä, joihin kaikkiin Liksom on päässyt ihaltavasti sisälle. Lyhyestä virsi kaunis: realistisesti kirjoitettu rumankaunis huumoria ja ironiaakin sisältävä yhteiskuntakuvaus.

Kirjan tarinat on jaettu kolmeen osaan. Viimeisessä osassa liikutaan pohjoisen Suomen maisemissa. Murteella kirjoittamisesta mahtavan suuri plussa Liksomille! Kotoinen olo tuli lukiessa ja koko ajan teki mieli lukea ääneen, jotta kuulisi murteen oikein kunnolla.



Jokku sano, että ko sattaa lumet, niin tullee niinko valoa pimmeyen keskele. Mie en valosta perusta. Mulle riittää ko aurinko killittää koko kesän yötä päivää. Mie oikein nautin talven pimmeyestä. Saapi vettää pitkää piustaa kaikessa rauhassa eikä aurinko räkötä klasista sisäle ja huua, että töihin siitä laiskamato.


****
Rosa Liksom

Väliaikainen
Like 2014
173 sivua



sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Nikodim, Belgorodin piispa: Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija #hyllynlämmittäjä

Ensimmäinen luettu hyllynlämmittäjä ja kaikkein vähiten omia hyllyjä vielä lämmittänyt. Tulipa luettua ennen kuin ehti turhan kauan asustaa hyllyssä lukemattomana.



Maria Aunukselainen kertoo 1800-luvulla eläneestä kilvoittelijasta, joka etsi rauhaa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä korpimetsistä harjoittaakseen ainaista ja lakkaamatonta rukousta. Jo nuoresta hänessä heräsi kiinnostus hengellistä elämää ja rukousta kohtaan.

Pyhän Nikoforin luostarista Maria ja hänen seuraajansa Anna saivat hengellistä ohjausta ja luostarin läheisyyteen he asettuivat ensimmäiseen erakkolaansa. Kilvoituksensa aikana Maria joutui kuitenkin useita kertoja vaihtamaan erakkolansa paikkaa ja jopa pakenemaan. Hän vaelsi elämänsä aikana korpimetsiä ja myös kauas etelään Kaukasukselle, jossa yritti myös luostarien yhteiselämää kilvoitusmuotona. Marialla oli kuitenkin ainainen kaipuu yksinäisyyteen ja erämaa-isien ja -äitien antamaan esimerkkiin erakkokilvoituksesta. Myöhemmin hän palasikin pohjoisen metsiin.

Kun Marian sielu erkani paljon kärsineestä ruumista, hautapalveluksen aikana vainajan kasvoilla nähtiin selittämätöntä taivaallisen valon hohdetta. Päähän kiedotun mustan huivin ja valkean pellavapaidan keskellä Marian kasvot olivat paljaat. Kasvoilla oli niin voimakas hohde, että saattoväestä näytti, kuin auringonsäde olisi loistanut niiden lävitse. Päivä oli kuitenkin pilvinen, ja ahtaassa, täpötäydessä kirkossa vain ohuet tuohukset antoivat niukasti valoa.

Vaikka kirja oli nopea lukuinen ja teksti kaiken puolin selkeää, ei se kuitenkaan jättänyt lukijaa ilman mietteitä. Mistä ihminen saakin niin suuren voiman kuin tämäkin kilvoittelija viedäkseen maallisen kilvoituksensa loppuun samalla tavoin, aina rukoillen ja turvaten Jumalaan?

Kirja sisältää Maria Aunukselaisen tarinan lisäksi hänen elämässään vaikuttaneiden Pyhän Nikoforin luostarin ohjaajavanhuksen Jesaja-Ignatin sekä äiti Anastasia Paatenelaisen (aikaisemmin Anna) lyhyet elämäkerrat.


****
Nikodim, Belgorodin piispa
suomennos Pia Koskinen-Launonen

Maria Aunukselainen: pohjoisten metsien kilvoittelija
Valamon luostari 1999
96 sivua




perjantai 3. maaliskuuta 2017

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola: Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana


Jos en vielä ole muistanut mainita, niin vaikka olenkin hyvin kaikki ruokainen kirjallisuuden suhteen, niin erityinen paikka sydämessäni - ja kirjahyllyssä - on historiallisilla romaaneilla sekä historiaa käsittelevillä tietokirjoilla. Jo alakouluikäisestä selailin äidin kirjahyllystä muun muassa Vuosisatamme kroniikkaa ja Kun suomi taisteli -opusta. Ahmin historiaa ja opettelin vuosilukuja ulkoa. Sanomattakin on varmaan selvää, että koulussa historia oli yksi lempioppiaineistani.

Me puolustimme elämää (sekä sen veli Me olimme nuoria sotilaita: tuntemattomat sotakuvat kertovat) ovat löytyneet ilmestymisestään asti kirjahyllystäni ja enemmän tai vähemmän on tullut lueskeltua ja selailtua kirjoja. Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa tietoa nyt kannesta kanteen koluttu Me puolustimme elämää ei itselle välttämättä tarjonnut, mutta syvensi tietoutta ja ajatuksia juuri naisen asemasta sodassa sekä ajan sukupuolirooleista. Voin suositella kirjaa helposti lähestyttävänä. Artikkelien kieli on selkeää ja kuvateos kertoo eniten tietenkin kuvien kautta.

Talkoohenki oli vahva, ja kaiken ikävän keskelläkin me pidimme hauskaa yhdessä, nauroimme ja lauloimme. Me naiset ja tytöt uskoimme sodan joskus loppuvan, uskoimme tulevaisuuteen. Rakensimme mielessämme sitä parempaa aikaa.

Juuri tämä talkoo- ja yhteishenki ovat asioita, joita kaipaan ehkä enemmän myös nyky-yhteiskuntaan ja jotka ovat niitä asioista, joita arvostan. Niillä on pidetty kansa- ja yhteiskunta pystysssä tuohon aikaan.

Naisten "sotatyö" ei ollutkaan ohi rauhan solmimisen jälkeen. Sodan käyneet miehet jäivät hetkeksi elämään ikään kuin välitilaan. Naisilla tätä mahdollisuutta ei ollut. Heillä ei ollut lupaa heikkouteen, sillä jonkun oli pidettävä pyörät pyörimässä.

Kirjassa kuvataan koko yhteiskunnan taistelua, mutta samalla on satoja yksittäisiä tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Mukaan mahtuvat niin rintamalla toimiteet kuin kotirintamankin naiset, äidit, vaimot ja lapset, sairaanhoitajat, sotilaskotisisaret, työvelvolliset ja lotat. Yksittäiset tarinat romansseista, kauhun hetkistä, läheisten menettämisestä, ainaisesta puutteesta, jaksamisesta, ilonpidosta ja jopa uskomattomista selviytymisistä, kun lotta nousikin kuolleista.
Pelkoa, kuolemaa, iloa ja riemua. Elämää.
Ja miten tämä kaikki mahtuikaan 176 sivuun!


****

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola

Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana
Otava 2010
176 sivua