Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West (toim.): Minun Valamoni : tarinoita luostarista

Mikä vetää Valamoon? Mikä kokoaa erilaiset ihmiset, täysin erilaisista taustoista, samaan pihapiiriin luostarinmäelle, keskelle Savon sydänmaita? Mikä saa heidät palaamaan ja jäämäänkin...

Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Minun Valamoni : tarinoita luostarista. Kirja koostuu mm. veljestön jäsenten, luostarin työntekijöiden ja talkoolaisten, sivareiden kuin monen muunkin kirjoituksista ja haastatteluista, heidän muistoistaan ja tunnelmistaan luostarissa vietetystä ajasta, niin ennen kuin tänäkin päivänä. Kirjan kuvitus kertoo myös omaa tarinaansa ja tuo elon ja todentunnun tarinoiden keskelle.

"Valamon kirkko on talvi-illan kirkko. Tuohusten tanssiva valo ikonien pinnalla. Kirkon tummuus ja valonohuet saarekkeet jatkuvat ulkona. Puiden takana, taivaalla ja tähdissä, toistuu kirkkosalin loputon avaruus."

(Hannu-Pekka Björkman, näyttelijä) 

Ja pakkohan tämä oli heti lukea, kun pääsi Valamoon. Tämä toukokuussa ilmestynyt opus,
jota meillä täällä Valamon kirjastossa on neljä kappaletta, on koko ajan lainassa. Enkä yhtään ihmettele. Kehuja tulee ja niin minäkin aion kehua.

"Valamoon voi tosiian vain tulla ja olla. Syksyllä, värikkäiden lehtien muodostaessa pieniä polkuja pimenevälle hautausmaalle. Talvisin, kun tähdet loistavat tummalla taivaalla vaten kirkon kuunhohtoista pintaa. Keväällä laivalaiturin rannalla voi melkein kuulla jäiden alla pauhaavan veden, joka taistelee itsensä vapaaksi kohdatakseen jälleen auringon ja tulevan kesän. Voi, ja kesä. Hekumoiva, eloisa, tukahduttava kesä, jolloin on pakko käyttää pitkiä hameita."

(Irina Ritvanen, abiturientti) 

Kirja lähetyy luostaria pitkälti maallikojen näkökulmasta ja näin on pyritty tekemään tutummaksi, helpostilähestyttäväksi tätä ehkä hieman eksoottistakin maailmaa. Monet ihmisten ennakkoluulot ja yleistykset luostarista on kumottu ja näin halutaan toivottaa kuka tahansa tervetulleeksi luostariin. Myös moni jo tuonilmaisiin siirtynyt luostarinmäkeläinen mahtuu mukaan kertomuksiin, kuten isät Efraim ja Akaki tai Elmeri-täti eli Elina Karjalainen. Joukkoon mahtuvat
myös "Vampyyritäti ja muuta värikästä väkeä".
Huumorillakin on siis osansa kirjassa.

****

Värikästä elämää luostarissa

Minun Valamoni on teos Heinäveden Papinniemessä sijaitsevasta luostarista, sen kävijöistä ja asukkaista, tarinoista ja tapahtumista. Valamo tarjoaa joillekin kodin ja elämäntava, toisille lepopaikan ja hengähdystauon. Tassä kirjassa Valamon-kävijät ja siellä asuvat kertovat, mitä luostari heille merkitsee, millaisia ovia se on heidän elämässään avannut ja sulkenut. Omakohtaisia kertomuksia rytmittävät pienet tarinalliset makupalat Valamon elämästä ennen ja nyt.

Teoksen ovat toimittaneet kirjailija Annina Holmberg, tietokirjailija Olli löytty ja käsikirjoittaja Taina West. Kirjoittajina on näyttelijöitä ja muita taiteilijoita,
tutkijoita, toimihenkilöitä ja opiskelijoita.
Myös luostarissa osuvat munkit ja siellä työskentelevät
maallikot kertovat kokemuksistaan.

(takakansi) 

Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West (toim.)

Minun Valamoni : tarinoita luostarista

Kirjapaja 2017

272 sivua

Matkakuumetta

Niin vain on jo neljä viikkoa hurahtanut harjoittelussa. Mihin tämä aika rientää??

On ollut ihanaa, taas kerran, tavata vanhat tutut ja ystävystyä uusien ihanien ihmisten kanssa. Työ on mielekästä. Jumalanpalvelukset, rauha, illanviettoa Konevitsa-kvartettia kuunnellen ja rannassa nuotiolla istuen ja vaikka lettuja paistaen. Tai iltakävelylle voi lähteä hautausmaalle. Ystävien kanssa otimme myös kuvia hautausmaan tsasounasta.

Auringonlasku.

Lettuja nuotiolla.

Pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna

.

Olen ehtinyt lukeakin, vaikka välillä tuntuukin, että vuorokaudesta meinaa loppua tunnit kesken. Tälläkin hetkellä huoneessa on kolme kirjaa, jotka ovat kesken. Mutta hiljaa hyvä tulee.

Kauhea matkakuume iski, kun kaverit puhuivat paikoista, joissa olivat maailmalla käyneet. Itse en muutenkaan ole kovin paljoa matkustanut, mutta nyt on niin hirmuinen kuume, etten tiedä mitä tekisin. No, lainasin sitten kirjan. Sielun saarille esittelee mukavan rennolla ja helpostilähestyttävällä, mutta asiallisella tavalla Suomen lähialueiden luostareita Venäjällä, Venäjän Karjalassa ja Virossa, niiden historiaa ja nykypäivää. Upeat valokuvat vievät lukijan todella lähelle näitä pyhiä paikkoja.

Yhdessä kirjassa esitellyssä luostarissa olen käynyt aiemmin. Vierailin kaksi vuotta sitten ryhmämatkalla Saarenmaalla Pyhän Edelläkävijän Johannes Kastajan skiitassa. Tämä pieni, muutaman sisaren asuttama skiitta (sivuluostari) ihastutti lämpimällä vastaanotollaan. Tuonne haluaisin uudelleenkin käymään. Myös Karjalan ja Venäjän luostarit, erityisesti Valamo ja Konevitsa ovat ehdottomasti pyhiinvelluskohdelistallani. Virossa haluaisin käydä myös Pyhtitsan naisluostarissa. Luettuani Sielun saarille latasinkin selailupöytäni muun muassa Pyhtitsaa, Konevitsaa ja Tihvinän luostaria  käsittelevillä kirjoilla. Ja sehän nyt auttoikin kovasti matkakuumeeseen!!! Ja vaikka suomeksi kirjallisuutta ei kovastikaan ole, niin onneksi on paljon kivoja kuvia, joita voi katsella.

Luostarikävijöiden keitaita

Sielun saarille tarjoaa toisenlaisen nojatuolimatkan Suomen lähialueille. Kirja vie historiaan ja taiteen ääreen luostareihin, joissa on vierailtu vuosisatojen ajan ja joita kohtaan kiinnostus on viime aikoina uudelleen kasvanut. Venäjän Karjalaassa sekä Pietarin, Novgorodin ja Pihkovan alueilla on satoja luostareita, joista nyt esitellään yli kaksikymmentä sanoin ja värivalokuvin.

(takakansi)  

****

Vesa Takala, Jyrki Härkönen
 
Sielun saarille: Suomen lähialueiden luostareita
Kirjapaja 2014

143 sivua

Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla

Sisällissota. Mitä lähemmäs 100-vuotishistoriaa on tultu, sen enemmän aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimuksia tuntuu ilmestyvän. Ei lainkaan huono asia.

"Tämä ei ole matka vain vuoteen 1918 vaan meihin itseemme, suomalaisuuteen. Tietäminen lisää ymmärrystä, mutta miten pitkälle sekään lopulta riittää. Nyt pitäisi ymmärtää se kaikkein vaikein: viha meni jo."

Tämä nyt ei ole niinkään tutkimus, mutta tuntuu mielenkiintoiselta lähestymistavasta aiheeseen: kirjeenvaihto. Kirjeissä keskustellaan paljon muistista ja muistamisesta. Miten muistamme, kuka muistaa ja miten muistaminen on muuttunut. Juuri vuoden 1918 tapahtumien muisto, sen vaikutus eri sukupolviin, eri aikana eläneisiin. Entä miten tuo muisto sopikaan yhteen Suomi 100 -juhlavuoteen. Saadaanko ensi vuonna aikaan kertomus, johon kaikki mahtuvat?

"Valikoivaa muistia käytetään pilkallisena ilmaisuna siitä, että ihminen muistaa vain itselleen mieluisia asioita. Se on aika latteaa ajattelua. Muisti valikoi joka tapauksessa, ja niin sen pitää tehdäkin. Muisti on aktiivista toimintaa, ei pelkästään jäljentämistä."

Kirjoittajat peilaavat vuoden 1918 tapahtumia niin tapahtumia seuranneisiin vuosikymmeniin kuin nykypäiväänkin. He siteeraavat viisaita, kuten Väinö Linnaa, Eric Hobsbawnian kuin Churchilliäkin. 

Vieläkö jako kahteen on voimissan?

Vuoden 1918 sisällissodan jäljet ovat nakyneet yhteiskunnassamme kauan. Tapahtumat on tavattu muistaa pitkälti kansakunnan kahtiajaon kautta. Kaikki suomalaiset eivät pitkään aikaan mahtuneet samaan kertomukseen. Risto Linstedt ja Eero Ojanen kulkevat kirjeenvaihdossaan vuoden 1918 maisemissa. He pohtivat kansallisen muistin luonnetta ja etsivät syitä yhteisen kertomuksen hataruuteen. Miksi vuoden 1918 jakolinjat ovat olleet niin vahvoja, entä mikä on muistin rintamien tilanne tänään? Onko yhteiselle kertomukselle

vihdoin tilaa vai ovatko jakolinjat nyky-yhteiskunnassa voimistuneet? (takakansi)

****

Risto Linstedt, Eero Ojanen

1918 – Matkoja muistin rintamilla

Kirjapaja 2017

148 sivua