Syksyn kiireessä luettua

Hiljaista on ollut, ja hiljaista tulee vielä olemaankin. Ainakin täällä blogin puolella jonkin aikaa. Valmistuminen venyy, hermot venyy ja paukkuu ja stressiäkin saattaa välillä pukata. Mutta mitäpäs pienistä.

Nyt sielu kuitenkin lepää: olen päässyt joulun viettoon ja talkoisiin Valamoon. Täällä on hyvä ladata akkuja ja hengähtää hieman. Ja vaikka töihin olen tullutkin ja töitä aion tehdä ihan kunnolla, niin siitä huolimatta olen tietyllä tavalla tullut tänne myös lomalle.

Loppu syksyn aikana olen kyllä ehtinyt hieman lukeakin, vaikka välillä on omatuntoa ehkä pistänyt, kun tietää että olisi ennemmin ehkä pitänyt opiskella. Kaksi lukemistani kirjoista käsitteli sotaa, yksi Laatokan Valamon luostari ja yksi pyhää Serafim Sarovilaista.

Porvalin sotavuosien rakkaustarinat olivat hienoja ihmiskohtaloista kertovia tarinoita, jotka myös linkittyivät häneen itseensä tai hänen sukulaisiinsa. Tosin, jos joku hakee perinteisiä romanttisia rakaustarinoita, niin kaikki näistä eivät soinnu kyseiseen kategoriaan.

Lotta Kuosmasen sota taas kertoo muonituslotan talvi- ja jatkosodan kokemuksista. Osa tekstistä oli selvästi Hilma Aitovierin omaa tekstiä, osa taas toimittajan. Tämä toimi ihan hyvin, vaikka paikoin meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt kertoja vaihtuikin.

Eino Salakka on muistellut poikavuosiaan, siihen liittyviä tapahtumia, kommelluksia ja henkilöitä Laatokan Valamon ajoilta 1930-luvulla. Tässä on taas sellainen kertoja, joka saa kuvat ja maisemat vilisemään ainakin omissa silmissä.

Liekki lumessa on enemmänkin legenda, mutta siinä on myös täysin historiallisia faktoja ja tietoja pyhän Serafim Sarovilaisen elämästä. Voin suositella tätä sekä varsinaista elämäkertaa (Pyhittäjä Serafim Sarovilainen, Maahenki 2008) kaikille.

Hyvää joulun aikaa kaikille ja onnellista uutta vuotta. Katsotaan kuuluuko minusta täällä tämän vuoden aikana vielä - mene ja tiedä. 😌

 Kristus syntyy - kiittäkää!

****

1. Aitovieri, Hilma ; Hirvonen, Salama (toim).: Lotta Kuosmasen sota. Tammi 2010.
2. Porvali, Mikko: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta. Atena 2013.
3. Salakka, Eino: Vanhan Valamon päiviä. Karisto 1988.
4. Beausobre, Iulia de: Liekki lumessa. Valamon luostari 1991.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat - elokuva

Viikonlopun aikana löysin vahingossa kirjan, johon jäin ihan koukkuun! Ensimmäisen muutaman tunnin aikana suunnilleen kolmannes yli 300 sivuisesta oli luettu. Näin ei ole vähään aikaan tapahtunut! Mutta kirjasta myöhemmin.

Viikonloppuun kuuluu myös välillä vähän löhöilyä, neulomista ja Netflixin kaivelua. Sitten silmieni edessä olikin yhtäkkiä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Vanhana potteristina ja Harryn sekä kumppaneiden kanssa niin kirjan sivuilla kuin valkokaankaalla kasvaneena innostuin tästä uudesta mahdollisuudesta sukeltaa taikamaailmaan. Vaikkakin Harryn maailma ja Ihmeotuksien maailma limittyvät, ne ovat kuitenkin itse asiassa hyvin irralliset ja omat tarinansa. Tämä on minulle ihan okei, sillä onhan kaikki tässä tarinassa tapahtunut paljon ennen Harrya ja hänen aikaansa.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat sijoittuu New Yorkiin vuoteen 1926. Elokuvassa seurataan Lisko Scamanderin saapumista ja oleilua New Yorkin suurkaupungissa. Helpointa oleleilu ei kuitenkaan ole, kun ottaa huomioon matkatavaroina olevan laukun, joka paljastuukin oliven täynnä ihmeellisiä taikaolentoja - jotka eivät aina pysy ihan hyppysissä. Eikä tilannetta helpota sekään, että New Yorkin kaduilla tapahtuu kummia ja Scamanderin otukset joutuvat epäilyksien kohteeksi Amerikan Yhdysvaltojen taikakongressin silmissä.

Kun tiedän jo, että leffa saa jatkoa vuonna 2018, niin en valita. Tämä jakso ei periaatteessa jää kesken, mutta hieman ehkä ontoksi. Toivoin, jotain... syvempää. Henkilöhahmoista pidin erityisesti ei-taik (no-maj, tutummin meille brittiläiseen sanastoon tottuneelle: jästi - muggle) Jacob Kowalskista (Dan Fogler). Ihan mahtava tyyppi, hyvällä huumorintajulla varustettuna. Hänen kanssaan on ihanaa hämmästellä ja hämmästyä kaikenlaista uutta, joita elokuvassa nähdään. Myös Lisko Scamanderin (Eddie Redmayne) hahmo on totoeutettu hyvin: oman alansa tunteva, hieman höpsö ja otusrakas Scamander saattaa ärsyttää jotakuta, mutta ainakin minun empaattisuuteeni tämä vetosi.

Kuva: tammi.fi

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on myös Tylypahkassa käytettävän taikaolentojen hoidon oppikirja, jonka Lisko Scamander (tais siis J.K. Rowling, mutta-tiedätte-mitä-tarkoitan) on kirjoittanut. Suomeksi tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 2001. Tuolloin ihan lapsena kirja tuli luettua. Nyt kuitenkin kirjasta on ilmestynyt uusi painos. Uusi kansi on ainakin houkutteleva ja kirjasta kuulemman myös löytyy uusia otuksia, joita vanhassa painoksessa ei ollut.

Lisäksi elokuvan käsikirjoitus on julkaistu. Tästä en vielä tiedä innostunko, sillä en ole koskaan ollut mitenkään hirveän innostunut näytelmienkään lukija.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta

Itselle Hella Wuolijoen henkilöhistoria oli melko tuttua ennen tämän kirjan lukemista, vaikka ainahan voisi tietää enemmänkin. Koin tämän hyväksi, sillä varsinainen elämäkerta tämä kirja ei ole. Wuolijoki käsittelee kirjassa vankilassa oloaan, kuitenkaan käsittelemättä esimerkiksi oikeusjuttuaan tai muutenkaan syitä vankilassa oloonsa.

Piiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi, lakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.

Väsyn usein siihen kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia.

....

Kävelen usein silmät kiinni, tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi nähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja vartija varoitusta: Eisaapuhua!

Varsinainen dokumentti kirja ei ole, ellei haluta tietää, miltä 1940-luvua vankilassa istuvasta tuntuu, mitä hän ajattelee, miten hän kokee asioita. Ihmiskohtaloita ja -kuvauksia, vartijoista varastyttöihin ja sikiönlähdettäjiin. Vapauden kaipuu läpi kirjan kantavana teemana. Kaunista, mutta kaunistelematonta kerrontaa. Miten voi ihminen iloita sellissä vierailevasta kissasta, jolle voi huoletta avata sydäntään. Voikukasta kiven ja hiekan keskellä. Sanomalehden tuoksusta ja tunnusta. Miten pahalta kuitenkin tuntuu kaipuu vaikka omaisiin tai miltä tuntuu elämä pommituksen keskellä, kalterien takana.

Wuolijoen sivistyneisyys ja oppineisuus, kielten hallitseminen näkyvät muisteloissa ja kirjallisuussitaatiessa, jotka useat on esitetty alkukielellä. 

Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi aborttia. Ovathan suuri osa vankilassa olevista sikiönlähdettäjiä. Nykysilmin tuntuu kovalta, että tällaiset naiset istuvat vankilassa kuukausia, jopa vuosia. Vaikka henkilökohtaisesti olenkin ennemmin aborttia vastaan kuin sen puolesta, niin mielestäni jokainen saa kuitenkin päättää itse omasta kehostaan. Aiheesta käydään mielenkiintoinen keskustelu kirjassa.

RUUMIINI ON MINUN

sanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan sikiön lähdettämisestä.

-Saanhan minä määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon lapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni...

-Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain vanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.

-Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se yhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani: jos tahdon elää, elän - jos en, menen mereen...

-Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa itsemurhasta, jos jäätte eloon.

-Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun.

Hän asettui uhkaavasti eteeni.

Kirjan epilogi Sielunmessu oli mielestäni erityisen kaunis, kuten myös esimerkiksi kuvaus vapautumisen hetkestä ja paluusta kotiin. Epilogi kuitenkin pysäytti. Tämänkin tarinan takana on ihminen. Tuttu minulle tälläkin kertaa - ompelijatar, Martta Koskinen.

****

Helsingin sotaoikeuden syyttäjä vaati 1943 kirjailija Hella Wuolijoelle kuolemntuomiota desantin auttamisesta. Hänet tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta. Kun Wuolijoki vapautettiin Moskovan rauhansopimuksen jälkeen syksyllä 1944, hän oli ehtinyt olla vankilassa 16 kuukautta.

Enkä ollut vanki on Wuolijoen - kirjailijan, poliitikon, liikenaisen - muistelmateos tuolta ajalta, Teoksessa Wuolijoki tarkkailee lämmöllä Katajanokan vankilan arkea ja pohtii muiden vankien kohtaloita, mutta muistelee myös elämäänsä ennen tuomiota.

(takakansi)

Wuolijoki, Hella

Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta

Tammi

2010

5. painos

190 sivua

Maijaliisa Dieckmann - Luostarin Piritta : nuortenromaani vuoden 1462 Naantalista

Luostarin Piritta
(Maijaliisa Dieckmann)

Ja välillä jotain ihan muuta!

Tänään päivä on mennyt sängyn pohjalla maatessa ja kirjaa lukien, välillä pienet torkut ja taas lisää lukemista. Tällaisiakin päiviä tarvitsee, vaikka pienen pieni ääni sisälläni vähän syytti, kun katsahdin päivän mittaan ulos ja aurinko paistoi. Toisaalta olen jopa ylpeä itsestän, että yksi kirja on taas luettu! Olen nimittäin niitä lukijoita, jotka kokoavat yöpöydille ja sänkyjen viereen kirjapinoja ja aina on monta kirjaa samaan aikaan lukemisen alla.

Ja nyt tosiaan luin "jotain ihan muuta". Harvemmin on viime vuosien aikana tullut luettua nuorten kirjoja. Tämä yksilö ei itse asiassa löytynyt omasta kirjahyllystä, vaan äidin luota. Kysyessäni 10-vuotiailta pikkusiskoiltani, oletteko lukeneet ja voinko lainata kirjaa niin vastaus oli hyvinkin selvä. "Totta kai voit lainata, ei olla luettu, ei kovasti kiinnosta". No, onneksi voin kuitenkin sanoa, että lukeminen heitä kiinnostaa, kesälukudiblomeja on voitettu ja kirjoja luetaan koko ajan. Nyt heillä vain on menossa hevoskirjavaihe. Mutta nyt voin ehkä vinkata tätä heille, sillä itse pidin kirjasta kovasti.

Kirjassa seurataan Naantalissa sijainneen Armonlaakson luostarin ja erityisesti nunnakokelas Pirittan elämää vuonna 1462. Lukija voi saada itselleen paljon tietoa tuon ajan elämästä, erityisesti toki tämän katolisen birgittalaisluostarin asukkaiden elämästä ja arjesta. Luostarin rauhallinen elämä kuitenkin järkkyy, kun kokelaaksi saapuu kartanontytär Katriina. Hänen saapumiseesta liittyy kuitenkin jotain, mistä ei olla varmoja ja josta kuiskitaan ja juoruillaan. Piritta ja Katriina ystävystyvät ja Katriina uskoutuu menneisyydestää ystävälleen. Kun luostariin tuodaan haavoittunut ritari, jonka Katriina tuntee, onkin soppa entistä sakeampaa.

Kirja oli mukaansa tempaava ja mielestäni tarina kulki hyvin eteenpäin. Ajankuvaus oli kaikin puolin osuvaa. Itse asiassa itseä alkoi kiinnostaa enemmänkin, kuitenkin tieteellisemmältä kannalta keskiaikaiset katoliset luostarit ja elämä niissä. Tai miksei elämä niissä nykypäivänäkin, sillä itselle oikeastaan vain itäinen luostarilaitos on tuttu, joten ihan tutkimus- ja historiatietoakin läntisen kristillisyyden luostareista  tulen varmasti tulevaisuudessa tutkailemaan.