Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta

Itselle Hella Wuolijoen henkilöhistoria oli melko tuttua ennen tämän kirjan lukemista, vaikka ainahan voisi tietää enemmänkin. Koin tämän hyväksi, sillä varsinainen elämäkerta tämä kirja ei ole. Wuolijoki käsittelee kirjassa vankilassa oloaan, kuitenkaan käsittelemättä esimerkiksi oikeusjuttuaan tai muutenkaan syitä vankilassa oloonsa.

Piiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi, lakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.

Väsyn usein siihen kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia.

....

Kävelen usein silmät kiinni, tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi nähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja vartija varoitusta: Eisaapuhua!

Varsinainen dokumentti kirja ei ole, ellei haluta tietää, miltä 1940-luvua vankilassa istuvasta tuntuu, mitä hän ajattelee, miten hän kokee asioita. Ihmiskohtaloita ja -kuvauksia, vartijoista varastyttöihin ja sikiönlähdettäjiin. Vapauden kaipuu läpi kirjan kantavana teemana. Kaunista, mutta kaunistelematonta kerrontaa. Miten voi ihminen iloita sellissä vierailevasta kissasta, jolle voi huoletta avata sydäntään. Voikukasta kiven ja hiekan keskellä. Sanomalehden tuoksusta ja tunnusta. Miten pahalta kuitenkin tuntuu kaipuu vaikka omaisiin tai miltä tuntuu elämä pommituksen keskellä, kalterien takana.

Wuolijoen sivistyneisyys ja oppineisuus, kielten hallitseminen näkyvät muisteloissa ja kirjallisuussitaatiessa, jotka useat on esitetty alkukielellä. 

Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi aborttia. Ovathan suuri osa vankilassa olevista sikiönlähdettäjiä. Nykysilmin tuntuu kovalta, että tällaiset naiset istuvat vankilassa kuukausia, jopa vuosia. Vaikka henkilökohtaisesti olenkin ennemmin aborttia vastaan kuin sen puolesta, niin mielestäni jokainen saa kuitenkin päättää itse omasta kehostaan. Aiheesta käydään mielenkiintoinen keskustelu kirjassa.

RUUMIINI ON MINUN

sanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan sikiön lähdettämisestä.

-Saanhan minä määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon lapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni...

-Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain vanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.

-Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se yhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani: jos tahdon elää, elän - jos en, menen mereen...

-Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa itsemurhasta, jos jäätte eloon.

-Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun.

Hän asettui uhkaavasti eteeni.

Kirjan epilogi Sielunmessu oli mielestäni erityisen kaunis, kuten myös esimerkiksi kuvaus vapautumisen hetkestä ja paluusta kotiin. Epilogi kuitenkin pysäytti. Tämänkin tarinan takana on ihminen. Tuttu minulle tälläkin kertaa - ompelijatar, Martta Koskinen.

****

Helsingin sotaoikeuden syyttäjä vaati 1943 kirjailija Hella Wuolijoelle kuolemntuomiota desantin auttamisesta. Hänet tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta. Kun Wuolijoki vapautettiin Moskovan rauhansopimuksen jälkeen syksyllä 1944, hän oli ehtinyt olla vankilassa 16 kuukautta.

Enkä ollut vanki on Wuolijoen - kirjailijan, poliitikon, liikenaisen - muistelmateos tuolta ajalta, Teoksessa Wuolijoki tarkkailee lämmöllä Katajanokan vankilan arkea ja pohtii muiden vankien kohtaloita, mutta muistelee myös elämäänsä ennen tuomiota.

(takakansi)

Wuolijoki, Hella

Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta

Tammi

2010

5. painos

190 sivua

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit & Enni Mustonen: Lapinvuokko

Ja näin kauan kirjahyllyssä seissyt ja lukemattomana ollut Vihan ja rakkauden liekit on pyyhitty pölyistä - ainakin väliaikaisesti. Tämä minun yksilöni nimittäin ei ole aivan täydellinen. Jo hyvissä ajoin ennen sivua 160 nimittäin huomasin, että kirjassa on taittovirheen vuoksi keskellä kirjaa noin kolmekymmentä sivua tekstiä, joka on jo aikasemmin kirjassa. No, kun pääsin sivulle 160 ja ajattelin vain hypätä taittovirheen yli - vain huomatakseni, että taittovirheen ja sivun 160 jälkeen ei tullutkaan sivu 161, vaan 193! Kirjasta siis oikeasti puuttu kolmisenkymmentä sivua. Minun on siis käytettävä hyväksi kirjastolaitostamme ja löydettävä virheetön painos, jos haluan lukea kyseisen kirjan loppuun.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Mutta tähän asti kirja on jo tarjonnut paljon. Kirjassa sivutaan kansalaissotaa ja pääpaino on 1920-30-lukujen poliittisesti jännittyneen tilanteen kuvauksessa sekä Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittisten vankien ja heidän tilanteensa ja olojensa kuvaamisessa. Kirjan alussa Kähkönen käy aiheita läpi isoisansä, Lauri Tuomaisen, näkövinkkelistä, mutta pian myös aivan yleisesti ja isoisä mainitaankin jatkossa vain harvakseltaan. Kirja sisältää kuitenkin vaiettuihin kokemuksiin liittyvää perimätietoa, joka auttaa ymmärtämään osaltaan tuon ajan elämää ja vastakkain asettelua, joka Suomessakin on vallinnut. Tietokirjaksi tämä yksilö on erittäin helppolukuinen eikä lainkaan raskas.

Myös Mustosen Lapinvuokko on omasta kirjahyllystä. Tosin tämä on uudempi asukki, jonka nappasin mukaani eräältä postokirjapöydältä. En vain voinut jättää kirjaa siihen, (vaikka kirjahyllyni pullistelevat jo niin, etten tiedä mihin kulmaan tungen seuraavat kirjalöytöni). En ole ennen lukemut Mustosta (Kirsti Manninen nimellä julkaistua kylläkin jonkin kirjan), mutta olen kuullut oikeastaan vain hyvää hänen kirjoistaan. Lisäksi takakannen luettuani olin jo miltei myyty. Sekä ajanjakso että miljöö vetivät puoleensa. Olen aina ollut historiallisen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti viime sotien aikaan liittyvät kirjat ovat olleet kiinnostukseni kohteita jo esiteinistä alkaen. Lisäksi äidin puolen sukuni on Lapista, isosisovanhempani ovat olleet parikymppisiä juuri Lapin sodan aikaan ja isoäitinikin on syntynyt Lapissa. Tässä tuntui siis olevan myös jotain hyvin henkilökohtaista, oman itsen ja juurien etsintää. Todennäköisesti aion myös lukea Pohjantuulen tarinoita -sarjan kaksi jälkimmäistä osaa.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Tarina alkaa keväästä 1939, kun päähenkilö Annikki painaa ylioppilaslakin päähänsä. Syksyllä soivat kirkonkellot häitä, mutta sota keskeyttää alkaneen avioelämän. Pian myös valkonen vaihtuu sotalesken mustaan, kun Annikin mies kaatuu sodassa. Jatkosodan kynnyksellä saksalaiset saapuvat Lappiin ja kielipäästään tunnettu Annikki pestataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi. Elämässä vaihtelevat ylä- ja alamäet, on pommituksia, pelkoa, iloa ja surua, rakkauttakin. Lapin sodan jaloista Annikkikin evakuoituu Ruotsiin, jossa synnyttää lapsen ja kouluttautuu kätilöksi. Paluu Suomen puolelle raunioiden keskelle ei ole helppo, mutta siitäkin selvitään sisulla.

Lapinvuokko oli suorastaan koukuttava. Lukemisen aloitin loppuviikosta ja muutaman kymmentä sivua olinkin jo lukenut, kunnes eilen iltapäivällä jäin totaalisesti koukkuun ja luin loput reilut pari sataa sivua melkein yhtäsoittoa. Tarina on hyvin vahva ja historiaan sidottu. Tarina eteni mielestäni ymmärrettävästi ja jouhesvasti, eikä minua häirinnyt edes lukujen aikavälit, jotka ehkä hieman hyppivät ja jättivät väliin aikoja, joista kerrottiin vain lyhyesti. Mielestäni mitään ei kuitenkaan jäänyt kertomatta. Kirjan aihe oli jo aluksi toki positiivinen yllätys, sillä usein tätä aikaa kuvaavat kirjat kertovat Karjalan tai pääkaupunkiseudun tapahtumista. Lappi, Lapin sota ja Ruotsin pakolaisuus ovat harvinaisempia ja jotain uutta.