Keskiaikaa ja muutakin historian havinaa

Olen nyt saanut taas jonkinlaisen spurtin päälle ja yritän (epätoivoisesti?) purkaa blogaamattomien kirjojen pinoa - ennen kuin kirjat pitäisi palauttaa takaisin kirjastolaitokselle. Tässä lyhyet esittelyt kolmesta historiatietokirjasta, joita tammi-helmikuussa olen lukenut.

Aalto, Ilari ; Helkala, Elina

Matkaopas keskiajan Suomeen

Atena

2015

Ensimmäinen painos.

256 sivua

Millaista olisi elää keskiajan Suomeessa? Hyvin tarkkoja ohjeita saa ainakkin teoksesta Matkaopas keskiajan Suomeen, josta löytyy niin suurempia historian käänteitä läpi käytynä kuin nippelitietoa, joka saattaa arjessa ollakin kovin paljon hyödyllisempää. Esimerkiksi rahan arvon selittäminen juurta jaksaen tulisi tarpeen, jos oikeasti tupsahtaisi keskiaikaseen Suomeen. Vaikka melko usein ostosten teko onnistuu myös vaihtokaupan kautta vaikkapa oravannahoilla!

Oli hauska huomata, miten lukija todella halutaan tempaista mukaan "aikamatkalle". Kerronta on tässä ja nyt, aivan kuin oikeasti kuljettaisiin keskiaikaisen Suomen tai Itämaan maaperällä. 

Harva tapaamasi ihminen vastaa kysyttäessä olevansa suomalainen, Ellei satu olemaan kotoisin Varsinais-Suomesta. Luultavasti vastaus on ennemmin hämäläinen, Nummen pitäjäläinen tai vaikka Kankaantaan kyläläinen. Suomalaiset määrittävätä itsensä ennen kaikkea asuinpaikkansa ja sukulaisuutensa kautta, eivät kielensä tai kansallisuutensa.

Kirja on rakenteeltaan selkeä ja se nojaa vahvasti historian, arkeologian, folkloristiikan ja monen muun tieteen alan tutkimustietoon. Lisäksi kuvitus tuo konkreettisesti silmien eteen esimerkiksi keskiajan pukeutumista. Akvarellityöt ovat kauniita pehmeydessään.

Matkaopas keskiajan Suomeen muissa blogeissa:

Amman lukuhetki

Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Ullan luetut kirjat

Hetemaa, Anne ; Hollmén, Roope ; Toivanen, Jouni

Suomen keskiaika

Facto

2003

157 sivua

Tämä kirja keskiaikaisesta Suomesta sitten taas jätti minut kylmäksi. Asiat olivat sinäänsä kirjassa kohdillaan ja tieto sillä tasolla kuin syytä on ollakin. (Yhtä termin käyttöä lukuunottamatta, sitä ei ole Suomessa ainakaan suurilta osin enää tieteellisessä kontekstissa käytetty 1970-luvun jälkeen, koska se tarkoittaa nykyään muuta kuin mitä sillä ennen on tarkoitettu. En kuitenkaan sen enempää ala tätä yhden termin väärinkäyttöä tässä avaamaan, sillä en voisi täysin objektiivisesti kommentoida sitä enkä halua olla turhan ilkeä tai antaa itsestä kamalaa pilkunviilaja-kuva....)

No joka tapauksessa, olin myös hieman pettynyt siihen, että kyseinen kirja löytyi aikuisten hyllystä. Takakannessakin kuitenkin sanotaan, että "ensimmäinen nuorille lukijoille tarkoitettu tietokirja Suomen keskiajasta". No, tämä on sitten kirjaston asia, mihin hyllytetään. Mutta jäin myös miettimään, mitä kirjoittajille itselleen tarkoittaa "nuoret lukijat"? Tämä voi olla hyvin laaja käsite ja mielestäni 13-18-vuotiaskin on vielä nuori, mutta tämä on omasta mielestäni ainakin suunnattu vieläkin nuoremmille, jopa lapsille. Sen verran suoraviivaista ja helpon kautta selitettyä historiaa. Ja niin kuuluu ollakin, jotta lapsi tai nuori voi ymmärtää. Ei kirjassa tosiaan ole lainkaan vääristelty mitään historiallisia faktoja, mutta hyvin helppoa historaia siis.

Kuvituksesta annan kirjalle ison plussan.

Anton, Emil

Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Kirjapaja

2017

159 sivua

Tämä kirja oli hauskasti kirjoitettu. Jotenkin rivien väleistä hersyi sopivissa kohti huumori, joka kevensi hyvin "matkaa Seuomen historian vuosisatoihin ja niiden jälkiin nykyajassa".

Myös takakannen ilmaus "pikakelaus maamme historiaan" pitää paikkaansa. Kirja on hyvin rakennettu, helppo ja nopea lukuinen. Itsekin istuin sohvaa tämän kanssa ja muutaman tunnin kuluttua 

Teos on mielestäni hieno ekumeeninen puheenvuoro, jossa muistutetaan katolisen kirkon kulttuuriperinteestä, joka edelleen elää meidän kulttuurissamme. Kuitenkaan ei millään tavalla vähätellä vaikka luterilaista saatika mitään muutakaan kirkkoa tai uskontokuntaa. Tietynlainen ekumenia ja monikulttuurisuus näkyvät jopa kirjoittajan omassa henkilöhistoriassa. Emil Anton on "syntynyt ja kasvanut Suomessa, ja suomalainen äitini tulee vahvasta luterilaisesta pappissuvusta. Irakilaissyntysen isäni toiveesta minut kuitenkin kastettiin vauvana katoliseen kirkkoon(--)."

Kirjassa jokaisen luvun lopussa on aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä sekä erilaisia menovinkkejä, niin Suomessa kuin maailmallakin, joiden kautta keskiajan voi tuoda lähemmäs tai voit itse yrittää lähestyä sitä. Ja jos oikein innostuu menoista ja tekemisistä keskiajan hengessä, kirjan esipuheessa kehotetaan raportoimaan aiheeseen liittyen somessa aihetunnisteella #katolisempikuinluulit sekä seuraamaan kirjan omaa Facebook-sivua.

Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset

Ja kuinka ollakaan, kun ehdin kirjoittaa loppukesastä ja siitä, miten en ehdi lukea, niin johan ehdinkin lukea keskeneräisiä kirjoja. Tähän on vaikuttanut, että olen ollut muutaman päivän pienessä flunssassa, eikä edes sukankudin ole pysynyt kädessä. Mutta kirja on siitä mukava, ettei käsien tarvitse kuin kääntää sivua. Kunhan valitsee lukuasennon tarkkaan.

Nyt pääsin siis viimeinkin loppuun kesällä jo aloitetun Irenan lapset. 

Irenan lapset on tarina välittämisestä, rohkeudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Se sukeltaa yhden naisen elämäntarinaan, joka linkittyy kymmeniin muihin ihmisiin, jotka työskentelivät erilaisissa maanalaisissa verkostoissa ja vastarintaliikkeissä toisen maailmansodan ajan Puolassa. Tärkeässä roolissa ovat myös "Irenan lapset", noin 2500 lasta, jotka Irena Sendler verkostonsa ihmisten kanssa pelastivat natsien tuhotoimilta. Taustalla on koko ajan myös Irenan oman elämän rakkaustarina.

Vaikka toisen maailmansodan ajan historia on itselle (ainakin omasta mielestäni) melko tuttua, niin en kuitenkaan ollut kuullut Irena Sendleristä aikaisemmin. Tämä sodan alkeassa vajaa kolmekymppisen sosiaalityöntekijän tarina on kuitenkin hyvin koskettava ja liikuttava. Peräänantamattomuus on eräs jatkuva teema. Perkisi ei anneta, vaikka kuinka kidutettaisiin Gestapon toimesta tai vaikka ympäriltä työtovereita ja liittolaisia teloitettaisiin. Periksi ei anneta.

"Yhdessä ystäviensä  ja vannoutuneen avustajajoukkonsa kanssa Irena Sendler salakuljetti pienokaisia ulos Varsovan ghetosta, matkalaukuissa ja puulaatikoissa ohiste saksalaisten vartijoiden ja juutalaispoliisin pettureiden. Hän toi taaperoita ja koululapsia kaupungin saastaisen ja vaarallisen viemäriverkon läpi. Hän työskenteli yhdessä juutalaisten teinien kanssa - monet heistä 14-15-vuotiaita tyttöjä - jotka taistelivat urheasti ja kuolivat gheton kansannousussa. Ja oli koko ajan rakastunut juutalaismieheen, joka ystävineen piilotteli hätääntyneenä koko sodan ajan. Hän oli piskuinen nainen, jolla oli rautaunen luonne: puolitoistametrinen, sodan alakessa liki kolmekymmenvuotias nuori nainen, joka taisteli kokeneen kenraalin hurjuudella ja älykkyydellä sekä organisoi kautta Varsovan kaupungin ja yli uskontorajojen kymmenittäin tavallisia ihmisiä jalkaväkensä sotilaiksi."

Sankaritarina, vaikka päähenkilö ei haluakaan käyttää sanaa "sankari". Mutta minusta jokainen toimija ja pelastettukin tässä tarinassa on tietynlainen sankari.

Schindlerin listan ja Pianistin nähneenä (näistä on muuten kirjatkin, pitäisi varmaan lukea) tarina tuli liki. Ja muutenkin. Tämä oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että kirjoittaja saa minut lukijana unohtamaan lukevani itse asiassa tietokirjallisuutta. Kirjoitustapa on niin mieletön, että välillä tosiaan kuvittelee ja osin myös toivoo lukevansa kaunokirjallista teosta.

****

Vuonna 1941 natsien otteet Puolassa kovenevat. Varsovan ghetossa palellaan, nähdään nälkää ja pelätään. Nuori puolalainen Irena Sendler kutoo työtovereistaan ja vastarintataistelijoista salaisen verkoston, joka järjestää juutalaislapsia arjalaiselle puolelle turvaan hyvien ihmisten perheisiin ja orpokoteihin. Lopulta Sendlerin pelastamia lapsia on yli kaksituhatta.

Irena joukkioineen on koko ajan vaarassa paljastua. Tositarina Irenan lapsista eteneen parhaiden jännitysromaanien tavoin.

(takakansi)

Mazzeo, Tilar J.

Irenan lapset: hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelasti 2500 lasta Varsovan ghetosta

Like Kustannus 2017

315 sivua

Matkakuumetta

Niin vain on jo neljä viikkoa hurahtanut harjoittelussa. Mihin tämä aika rientää??

On ollut ihanaa, taas kerran, tavata vanhat tutut ja ystävystyä uusien ihanien ihmisten kanssa. Työ on mielekästä. Jumalanpalvelukset, rauha, illanviettoa Konevitsa-kvartettia kuunnellen ja rannassa nuotiolla istuen ja vaikka lettuja paistaen. Tai iltakävelylle voi lähteä hautausmaalle. Ystävien kanssa otimme myös kuvia hautausmaan tsasounasta.

Auringonlasku.

Lettuja nuotiolla.

Pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna

.

Olen ehtinyt lukeakin, vaikka välillä tuntuukin, että vuorokaudesta meinaa loppua tunnit kesken. Tälläkin hetkellä huoneessa on kolme kirjaa, jotka ovat kesken. Mutta hiljaa hyvä tulee.

Kauhea matkakuume iski, kun kaverit puhuivat paikoista, joissa olivat maailmalla käyneet. Itse en muutenkaan ole kovin paljoa matkustanut, mutta nyt on niin hirmuinen kuume, etten tiedä mitä tekisin. No, lainasin sitten kirjan. Sielun saarille esittelee mukavan rennolla ja helpostilähestyttävällä, mutta asiallisella tavalla Suomen lähialueiden luostareita Venäjällä, Venäjän Karjalassa ja Virossa, niiden historiaa ja nykypäivää. Upeat valokuvat vievät lukijan todella lähelle näitä pyhiä paikkoja.

Yhdessä kirjassa esitellyssä luostarissa olen käynyt aiemmin. Vierailin kaksi vuotta sitten ryhmämatkalla Saarenmaalla Pyhän Edelläkävijän Johannes Kastajan skiitassa. Tämä pieni, muutaman sisaren asuttama skiitta (sivuluostari) ihastutti lämpimällä vastaanotollaan. Tuonne haluaisin uudelleenkin käymään. Myös Karjalan ja Venäjän luostarit, erityisesti Valamo ja Konevitsa ovat ehdottomasti pyhiinvelluskohdelistallani. Virossa haluaisin käydä myös Pyhtitsan naisluostarissa. Luettuani Sielun saarille latasinkin selailupöytäni muun muassa Pyhtitsaa, Konevitsaa ja Tihvinän luostaria  käsittelevillä kirjoilla. Ja sehän nyt auttoikin kovasti matkakuumeeseen!!! Ja vaikka suomeksi kirjallisuutta ei kovastikaan ole, niin onneksi on paljon kivoja kuvia, joita voi katsella.

Luostarikävijöiden keitaita

Sielun saarille tarjoaa toisenlaisen nojatuolimatkan Suomen lähialueille. Kirja vie historiaan ja taiteen ääreen luostareihin, joissa on vierailtu vuosisatojen ajan ja joita kohtaan kiinnostus on viime aikoina uudelleen kasvanut. Venäjän Karjalaassa sekä Pietarin, Novgorodin ja Pihkovan alueilla on satoja luostareita, joista nyt esitellään yli kaksikymmentä sanoin ja värivalokuvin.

(takakansi)  

****

Vesa Takala, Jyrki Härkönen
 
Sielun saarille: Suomen lähialueiden luostareita
Kirjapaja 2014

143 sivua

Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla

Sisällissota. Mitä lähemmäs 100-vuotishistoriaa on tultu, sen enemmän aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimuksia tuntuu ilmestyvän. Ei lainkaan huono asia.

"Tämä ei ole matka vain vuoteen 1918 vaan meihin itseemme, suomalaisuuteen. Tietäminen lisää ymmärrystä, mutta miten pitkälle sekään lopulta riittää. Nyt pitäisi ymmärtää se kaikkein vaikein: viha meni jo."

Tämä nyt ei ole niinkään tutkimus, mutta tuntuu mielenkiintoiselta lähestymistavasta aiheeseen: kirjeenvaihto. Kirjeissä keskustellaan paljon muistista ja muistamisesta. Miten muistamme, kuka muistaa ja miten muistaminen on muuttunut. Juuri vuoden 1918 tapahtumien muisto, sen vaikutus eri sukupolviin, eri aikana eläneisiin. Entä miten tuo muisto sopikaan yhteen Suomi 100 -juhlavuoteen. Saadaanko ensi vuonna aikaan kertomus, johon kaikki mahtuvat?

"Valikoivaa muistia käytetään pilkallisena ilmaisuna siitä, että ihminen muistaa vain itselleen mieluisia asioita. Se on aika latteaa ajattelua. Muisti valikoi joka tapauksessa, ja niin sen pitää tehdäkin. Muisti on aktiivista toimintaa, ei pelkästään jäljentämistä."

Kirjoittajat peilaavat vuoden 1918 tapahtumia niin tapahtumia seuranneisiin vuosikymmeniin kuin nykypäiväänkin. He siteeraavat viisaita, kuten Väinö Linnaa, Eric Hobsbawnian kuin Churchilliäkin. 

Vieläkö jako kahteen on voimissan?

Vuoden 1918 sisällissodan jäljet ovat nakyneet yhteiskunnassamme kauan. Tapahtumat on tavattu muistaa pitkälti kansakunnan kahtiajaon kautta. Kaikki suomalaiset eivät pitkään aikaan mahtuneet samaan kertomukseen. Risto Linstedt ja Eero Ojanen kulkevat kirjeenvaihdossaan vuoden 1918 maisemissa. He pohtivat kansallisen muistin luonnetta ja etsivät syitä yhteisen kertomuksen hataruuteen. Miksi vuoden 1918 jakolinjat ovat olleet niin vahvoja, entä mikä on muistin rintamien tilanne tänään? Onko yhteiselle kertomukselle

vihdoin tilaa vai ovatko jakolinjat nyky-yhteiskunnassa voimistuneet? (takakansi)

****

Risto Linstedt, Eero Ojanen

1918 – Matkoja muistin rintamilla

Kirjapaja 2017

148 sivua

 

   

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola: Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana

Jos en vielä ole muistanut mainita, niin vaikka olenkin hyvin kaikki ruokainen kirjallisuuden suhteen, niin erityinen paikka sydämessäni - ja kirjahyllyssä - on historiallisilla romaaneilla sekä historiaa käsittelevillä tietokirjoilla. Jo alakouluikäisestä selailin äidin kirjahyllystä muun muassa Vuosisatamme kroniikkaa ja Kun suomi taisteli -opusta. Ahmin historiaa ja opettelin vuosilukuja ulkoa. Sanomattakin on varmaan selvää, että koulussa historia oli yksi lempioppiaineistani.

Me puolustimme elämää (sekä sen veli Me olimme nuoria sotilaita: tuntemattomat sotakuvat kertovat) ovat löytyneet ilmestymisestään asti kirjahyllystäni ja enemmän tai vähemmän on tullut lueskeltua ja selailtua kirjoja. Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa tietoa nyt kannesta kanteen koluttu Me puolustimme elämää ei itselle välttämättä tarjonnut, mutta syvensi tietoutta ja ajatuksia juuri naisen asemasta sodassa sekä ajan sukupuolirooleista. Voin suositella kirjaa helposti lähestyttävänä. Artikkelien kieli on selkeää ja kuvateos kertoo eniten tietenkin kuvien kautta.

Talkoohenki oli vahva, ja kaiken ikävän keskelläkin me pidimme hauskaa yhdessä, nauroimme ja lauloimme. Me naiset ja tytöt uskoimme sodan joskus loppuvan, uskoimme tulevaisuuteen. Rakensimme mielessämme sitä parempaa aikaa.

Juuri tämä talkoo- ja yhteishenki ovat asioita, joita kaipaan ehkä enemmän myös nyky-yhteiskuntaan ja jotka ovat niitä asioista, joita arvostan. Niillä on pidetty kansa- ja yhteiskunta pystysssä tuohon aikaan.

Naisten "sotatyö" ei ollutkaan ohi rauhan solmimisen jälkeen. Sodan käyneet miehet jäivät hetkeksi elämään ikään kuin välitilaan. Naisilla tätä mahdollisuutta ei ollut. Heillä ei ollut lupaa heikkouteen, sillä jonkun oli pidettävä pyörät pyörimässä.

Kirjassa kuvataan koko yhteiskunnan taistelua, mutta samalla on satoja yksittäisiä tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Mukaan mahtuvat niin rintamalla toimiteet kuin kotirintamankin naiset, äidit, vaimot ja lapset, sairaanhoitajat, sotilaskotisisaret, työvelvolliset ja lotat. Yksittäiset tarinat romansseista, kauhun hetkistä, läheisten menettämisestä, ainaisesta puutteesta, jaksamisesta, ilonpidosta ja jopa uskomattomista selviytymisistä, kun lotta nousikin kuolleista.

Pelkoa, kuolemaa, iloa ja riemua. Elämää.

Ja miten tämä kaikki mahtuikaan 176 sivuun!

****

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola

Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana

Otava 2010

176 sivua

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit & Enni Mustonen: Lapinvuokko

Ja näin kauan kirjahyllyssä seissyt ja lukemattomana ollut Vihan ja rakkauden liekit on pyyhitty pölyistä - ainakin väliaikaisesti. Tämä minun yksilöni nimittäin ei ole aivan täydellinen. Jo hyvissä ajoin ennen sivua 160 nimittäin huomasin, että kirjassa on taittovirheen vuoksi keskellä kirjaa noin kolmekymmentä sivua tekstiä, joka on jo aikasemmin kirjassa. No, kun pääsin sivulle 160 ja ajattelin vain hypätä taittovirheen yli - vain huomatakseni, että taittovirheen ja sivun 160 jälkeen ei tullutkaan sivu 161, vaan 193! Kirjasta siis oikeasti puuttu kolmisenkymmentä sivua. Minun on siis käytettävä hyväksi kirjastolaitostamme ja löydettävä virheetön painos, jos haluan lukea kyseisen kirjan loppuun.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Mutta tähän asti kirja on jo tarjonnut paljon. Kirjassa sivutaan kansalaissotaa ja pääpaino on 1920-30-lukujen poliittisesti jännittyneen tilanteen kuvauksessa sekä Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittisten vankien ja heidän tilanteensa ja olojensa kuvaamisessa. Kirjan alussa Kähkönen käy aiheita läpi isoisansä, Lauri Tuomaisen, näkövinkkelistä, mutta pian myös aivan yleisesti ja isoisä mainitaankin jatkossa vain harvakseltaan. Kirja sisältää kuitenkin vaiettuihin kokemuksiin liittyvää perimätietoa, joka auttaa ymmärtämään osaltaan tuon ajan elämää ja vastakkain asettelua, joka Suomessakin on vallinnut. Tietokirjaksi tämä yksilö on erittäin helppolukuinen eikä lainkaan raskas.

Myös Mustosen Lapinvuokko on omasta kirjahyllystä. Tosin tämä on uudempi asukki, jonka nappasin mukaani eräältä postokirjapöydältä. En vain voinut jättää kirjaa siihen, (vaikka kirjahyllyni pullistelevat jo niin, etten tiedä mihin kulmaan tungen seuraavat kirjalöytöni). En ole ennen lukemut Mustosta (Kirsti Manninen nimellä julkaistua kylläkin jonkin kirjan), mutta olen kuullut oikeastaan vain hyvää hänen kirjoistaan. Lisäksi takakannen luettuani olin jo miltei myyty. Sekä ajanjakso että miljöö vetivät puoleensa. Olen aina ollut historiallisen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti viime sotien aikaan liittyvät kirjat ovat olleet kiinnostukseni kohteita jo esiteinistä alkaen. Lisäksi äidin puolen sukuni on Lapista, isosisovanhempani ovat olleet parikymppisiä juuri Lapin sodan aikaan ja isoäitinikin on syntynyt Lapissa. Tässä tuntui siis olevan myös jotain hyvin henkilökohtaista, oman itsen ja juurien etsintää. Todennäköisesti aion myös lukea Pohjantuulen tarinoita -sarjan kaksi jälkimmäistä osaa.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Tarina alkaa keväästä 1939, kun päähenkilö Annikki painaa ylioppilaslakin päähänsä. Syksyllä soivat kirkonkellot häitä, mutta sota keskeyttää alkaneen avioelämän. Pian myös valkonen vaihtuu sotalesken mustaan, kun Annikin mies kaatuu sodassa. Jatkosodan kynnyksellä saksalaiset saapuvat Lappiin ja kielipäästään tunnettu Annikki pestataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi. Elämässä vaihtelevat ylä- ja alamäet, on pommituksia, pelkoa, iloa ja surua, rakkauttakin. Lapin sodan jaloista Annikkikin evakuoituu Ruotsiin, jossa synnyttää lapsen ja kouluttautuu kätilöksi. Paluu Suomen puolelle raunioiden keskelle ei ole helppo, mutta siitäkin selvitään sisulla.

Lapinvuokko oli suorastaan koukuttava. Lukemisen aloitin loppuviikosta ja muutaman kymmentä sivua olinkin jo lukenut, kunnes eilen iltapäivällä jäin totaalisesti koukkuun ja luin loput reilut pari sataa sivua melkein yhtäsoittoa. Tarina on hyvin vahva ja historiaan sidottu. Tarina eteni mielestäni ymmärrettävästi ja jouhesvasti, eikä minua häirinnyt edes lukujen aikavälit, jotka ehkä hieman hyppivät ja jättivät väliin aikoja, joista kerrottiin vain lyhyesti. Mielestäni mitään ei kuitenkaan jäänyt kertomatta. Kirjan aihe oli jo aluksi toki positiivinen yllätys, sillä usein tätä aikaa kuvaavat kirjat kertovat Karjalan tai pääkaupunkiseudun tapahtumista. Lappi, Lapin sota ja Ruotsin pakolaisuus ovat harvinaisempia ja jotain uutta.