Matkakuumetta

Niin vain on jo neljä viikkoa hurahtanut harjoittelussa. Mihin tämä aika rientää??

On ollut ihanaa, taas kerran, tavata vanhat tutut ja ystävystyä uusien ihanien ihmisten kanssa. Työ on mielekästä. Jumalanpalvelukset, rauha, illanviettoa Konevitsa-kvartettia kuunnellen ja rannassa nuotiolla istuen ja vaikka lettuja paistaen. Tai iltakävelylle voi lähteä hautausmaalle. Ystävien kanssa otimme myös kuvia hautausmaan tsasounasta.

Auringonlasku.

Lettuja nuotiolla.

Pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna

.

Olen ehtinyt lukeakin, vaikka välillä tuntuukin, että vuorokaudesta meinaa loppua tunnit kesken. Tälläkin hetkellä huoneessa on kolme kirjaa, jotka ovat kesken. Mutta hiljaa hyvä tulee.

Kauhea matkakuume iski, kun kaverit puhuivat paikoista, joissa olivat maailmalla käyneet. Itse en muutenkaan ole kovin paljoa matkustanut, mutta nyt on niin hirmuinen kuume, etten tiedä mitä tekisin. No, lainasin sitten kirjan. Sielun saarille esittelee mukavan rennolla ja helpostilähestyttävällä, mutta asiallisella tavalla Suomen lähialueiden luostareita Venäjällä, Venäjän Karjalassa ja Virossa, niiden historiaa ja nykypäivää. Upeat valokuvat vievät lukijan todella lähelle näitä pyhiä paikkoja.

Yhdessä kirjassa esitellyssä luostarissa olen käynyt aiemmin. Vierailin kaksi vuotta sitten ryhmämatkalla Saarenmaalla Pyhän Edelläkävijän Johannes Kastajan skiitassa. Tämä pieni, muutaman sisaren asuttama skiitta (sivuluostari) ihastutti lämpimällä vastaanotollaan. Tuonne haluaisin uudelleenkin käymään. Myös Karjalan ja Venäjän luostarit, erityisesti Valamo ja Konevitsa ovat ehdottomasti pyhiinvelluskohdelistallani. Virossa haluaisin käydä myös Pyhtitsan naisluostarissa. Luettuani Sielun saarille latasinkin selailupöytäni muun muassa Pyhtitsaa, Konevitsaa ja Tihvinän luostaria  käsittelevillä kirjoilla. Ja sehän nyt auttoikin kovasti matkakuumeeseen!!! Ja vaikka suomeksi kirjallisuutta ei kovastikaan ole, niin onneksi on paljon kivoja kuvia, joita voi katsella.

Luostarikävijöiden keitaita

Sielun saarille tarjoaa toisenlaisen nojatuolimatkan Suomen lähialueille. Kirja vie historiaan ja taiteen ääreen luostareihin, joissa on vierailtu vuosisatojen ajan ja joita kohtaan kiinnostus on viime aikoina uudelleen kasvanut. Venäjän Karjalaassa sekä Pietarin, Novgorodin ja Pihkovan alueilla on satoja luostareita, joista nyt esitellään yli kaksikymmentä sanoin ja värivalokuvin.

(takakansi)  

****

Vesa Takala, Jyrki Härkönen
 
Sielun saarille: Suomen lähialueiden luostareita
Kirjapaja 2014

143 sivua

Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla

Sisällissota. Mitä lähemmäs 100-vuotishistoriaa on tultu, sen enemmän aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimuksia tuntuu ilmestyvän. Ei lainkaan huono asia.

"Tämä ei ole matka vain vuoteen 1918 vaan meihin itseemme, suomalaisuuteen. Tietäminen lisää ymmärrystä, mutta miten pitkälle sekään lopulta riittää. Nyt pitäisi ymmärtää se kaikkein vaikein: viha meni jo."

Tämä nyt ei ole niinkään tutkimus, mutta tuntuu mielenkiintoiselta lähestymistavasta aiheeseen: kirjeenvaihto. Kirjeissä keskustellaan paljon muistista ja muistamisesta. Miten muistamme, kuka muistaa ja miten muistaminen on muuttunut. Juuri vuoden 1918 tapahtumien muisto, sen vaikutus eri sukupolviin, eri aikana eläneisiin. Entä miten tuo muisto sopikaan yhteen Suomi 100 -juhlavuoteen. Saadaanko ensi vuonna aikaan kertomus, johon kaikki mahtuvat?

"Valikoivaa muistia käytetään pilkallisena ilmaisuna siitä, että ihminen muistaa vain itselleen mieluisia asioita. Se on aika latteaa ajattelua. Muisti valikoi joka tapauksessa, ja niin sen pitää tehdäkin. Muisti on aktiivista toimintaa, ei pelkästään jäljentämistä."

Kirjoittajat peilaavat vuoden 1918 tapahtumia niin tapahtumia seuranneisiin vuosikymmeniin kuin nykypäiväänkin. He siteeraavat viisaita, kuten Väinö Linnaa, Eric Hobsbawnian kuin Churchilliäkin. 

Vieläkö jako kahteen on voimissan?

Vuoden 1918 sisällissodan jäljet ovat nakyneet yhteiskunnassamme kauan. Tapahtumat on tavattu muistaa pitkälti kansakunnan kahtiajaon kautta. Kaikki suomalaiset eivät pitkään aikaan mahtuneet samaan kertomukseen. Risto Linstedt ja Eero Ojanen kulkevat kirjeenvaihdossaan vuoden 1918 maisemissa. He pohtivat kansallisen muistin luonnetta ja etsivät syitä yhteisen kertomuksen hataruuteen. Miksi vuoden 1918 jakolinjat ovat olleet niin vahvoja, entä mikä on muistin rintamien tilanne tänään? Onko yhteiselle kertomukselle

vihdoin tilaa vai ovatko jakolinjat nyky-yhteiskunnassa voimistuneet? (takakansi)

****

Risto Linstedt, Eero Ojanen

1918 – Matkoja muistin rintamilla

Kirjapaja 2017

148 sivua

 

   

Johannes, skeemaigumeni ; toim. metropoliitta Panteleimon: Kirjeitä Jelenalle: skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945-1958

Toukokuun lukusaldo oli vähänlainen. Vain tämä yksi ainokainen kirja, jonka viimeisetkin virkkeet sain luettua loppuun. Mutta ajattelen, että parempi yksikin kuin ei yhtään.

Tämä Valamon luostarin uusin kustannus oli pakko saada heti luettavaksi, kun se ilmestyi. Olen aikaisemmin lukenut skeemaigumeenin Valamon vanhuksen kirjeitä. Itseasiassa juuri tänään mietin, että tuokin opus pitäisi lukea uudelleen. Molemmissa teoksissa on siis kyse isä Johanneksen kirjoittamista kirjeistä rippilapsilleen, joissa hän lempeän isän ottein opastaa rippilapsiaan niin hengellisissä kuin siinä sivussa hieman maallisemmissakin asioissa. Vaikkakin isä Johannekselle usko ja elämä nivoituvatkin täysin yhteen.  Pieni pilke silmäkulmassa, opetus huumorillakin höystettynä.


Muutama sana isä Johanneksesta. Hän syntyi 1873 Moskovan pohjoispuolella sijaitsevassa Tverin kylässä. Hän tuli Valamoon (Laatokalle) ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla ja monien vaiheiden jälkeen hänet valittiin Valamon luostarin rippi-isäksi talvisodan aattona vuonna 1938. Valamon vanhus kuoli luostarissa Heinävedellä kesällä 1958.

Valamon vanhuksen kirjeitä on noussut ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa klassikon asemaan. Aivan samaan ei Kirjeitä Jelenalle välttämättä, ainakaan vielä yllä, mutta yhtä kaikki myös tästä opuksesta löytyy paljon helgellisiä opetuksia, erityisesti meille maailmassa eläville.

"Ei edes yhtä moitteen sanaa ole lausuttu, ja jo sydäntä kouristaa. Ei tämä siis ole nöyryyttä vaan ylpeyden poikanen. Ilman nöyryyttä ei ole pelastusta ja kilvoituksemme ovat turhat. Herra ei anna meille lahjojaan ponnistustemme määrää mitaten vaan nöyryytemme mukaan, näin meille opettavat pyhät isät."

Valamon luostarin rippi-isallä, skeemaigumeni Johanneksella, oli synnyinlahjana lähimmäistä ymmärtävä, rakastava ja kärsimyksissä myötäelävä sydän. Tämän saivat kokea myös hänen hengelliset kaittavansa ja heistä läheisin – Jelena Akseljevna Armfelt.
 
Kirjeenvaihdossaan rippilapsensa kanssa isä Johannes paneutuu vakavasti Jelenan kysymyksiin, hänen tuskaansa ja huoliinsa, sekä myös iloitsee tämän hyvistä pyrkimyksistä.
 
Kirjeitä Jelenalle -teoksessa lukija pääsee osalliseksi Valamon vanhuksen ohjauksesta ja samalla matkalle Uuden Valamon sodan-jälkeisten vuosien arkeen ja juhlaan. (takakansi)

****

Johannes, skeemaigumeni ; toim. metropoliitta Panteleimon

Kirjeitä Jelenalle: skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945-1958

Valamon luostari 2017

179 sivua

 

Kesä, kesä, kesä...!

Mutta onneksi ei vielä ainakaan hellekesä. Vaikka en välttämättä pidä ainaisesta sateestakaan, niin mielestäni liian lämmin on liian lämmin.

Kesä on polkaistu käyntiin niin kesätöiden, kriparin kuin harjoittelunkin osalta. Toukokuussa sain luettua yhden kokonaisen kirjan loppuun (Wohoo!), jonka blogaan varmaa.. öö.. joskus. Toivottavasti kesän aikana! En tiedä edes uskallanko asettaa kesälle mitään tavoitteita, vaikka ehkä pitäisi, niin tulisi luettuakin. Kristinoppileirilläkin toivoin, että ehtisin jotain edes lukea, vaikka olinkin siellä ohjaajana töissä. Mutta jos ei ollut töitä, niin vanha jo väsyy myöhäisistä illoista/öistä ja aikaisista aamuista ja vapaa-ajat menivätkin melkein lepäillessä.

Mutta tänään alkoi työharjoittelu Valamon kirjastossa. Ihana olla täällä taas.  Työn ohella tosin pitäisi kirjoittaa opinnäytetyötä ja opiskella ruotsia (reputin virkamiesruotsin kirjallisen kokeen keväällä, mutta uskokaa tai älkää niin suullisesta pääsin läpi!!?!!). Tuntuu vaikealta edes ajatella opparin rustaamista tai muitakaan koulujuttuja, kun on täällä kaikkien näiden ihanien ja kiinnostavien kirjojen keskellä!!! Uutuushyllyn katsastin ensimmäisenä aamulla ja muutenkin nuuskin hyllyjä. Ja sormissa vain syhysi! Yritän kovasti siis olla lainaamatta puolta kirjaston kokoelmasta huoneesseen! Ehkä vain pari kirjaa?